Ihmeellisiä on äidin tunteet.

Näin jälkikäteen on helppoa olla viisas, mutta nyt kun ajattelen itseäni ensimmäisinä kuukausinä äitinä, tekisi mieli sanoa, että mihin oli kiire? Raskausaikana minulla oli päällisin puolin mielessä miten haluan viettämään omaa aikaa, vaikka silloinhan sitä oli- ei juuri muuta. E:n syntymän myötä tarve saada ”happea” lisääntyi. Ehkä sitä silloin halusi niin tiukasti pitää kiinni siitä entisestä elämästä? Ehkä silloin ei osannut heittäytyä ajatukseen, että elämässä kaikki muuttuu ja elämä on tässä ja nyt. Mene ja tiedä.

Ei ole lapsivapaan voittanutta, paitsi omalla kohdallani se on nykyisin paluu kotiin. Samalla kun E on kasvanut, on kasvanut myös rakkauteni tätä lasta kohtaan, rakastan niin että sattuu. Välillä mietin, että voinko enää rakastaa enempää, mutta kai sitä voi? En vieläkään ole se äiti joka ei raaski jättää lasta hoitoon, mutta nykyään se on vaikeampaa. En ehkä osannut kaiken sen häsläämisen keskellä elää vauva- arkea niin, että olisin nähnyt sen ainutlaatuisuuden, tai sitten en vaan jotenkin ole vauvaihminen, mutta minä nautin tästä arjesta päivä päivältä enemmän.

Vaikka samalla tuntuu, että eletään ihan ylivoimaisesti elämämme raskainta aikaa tällä hetkellä, niin samalla nautin arjestamme enemmän kuin ikinä. Tämä on tosi ristiriitaista aikaa. Huomaan, että olen välillä ihan piipussa ja sitten kun se aivan hulluna odotettu yö poissa kotoa koittaa, olen jo seuraavana aamuna pakahtua ikävästä. Tämäkin on sellainen piirre mille ehkä joskus paljon ennen E:n syntymää naureskelin ihmisissä. ”Minusta ei ainakaan” on niin usein päässyt suustani.

Sain viimeyönä nukkua ja nukahtaa ilman tietoa katkonaisesta yöstä. Nukuin ihan äärimmäisen hyvin ja on tosi levännyt fiilis vaikka koulutuspäivä olikin rakas. Silti lasken tässä bussissa minuutteja, että saan meidän minin syliin ja pääsen illalla taistelemaan hänen nukahtamisensa kanssa. Ihmeellistä on vanhemman tunteiden vuoristorata. Ihmeellistä on mikä side sen oman lapsen kanssa kasvaa.

Ei miulla tänään muuta.

Ihanaa viikonloppua<3

Ja niin minä lopetin elämästä nauttimisen.

Istun parasta aikaa bussissa matkalla Helsinkiin koulutukseen. Olen lapsen myötä oppinut ärsyttävän ”mitäjos”- tavan ja mietin monta kertaa päivässä tilanteita jossa voisi sattua pahasti. Ostin paikan ihan bussin keulasta yläkerrasta, ja täällä minä mietin kuolevani ensimmäisenä jos kolari sattuu. Ja siis teen tätä monesti juurikin rappusissa, autossa ja etenkin kun olen Emilin kanssa näen vaaratilanteen pelkässä hengittämisessä. Ei sillä, että antaisin sen vaikuttaa minun tekemisiini, mutta mieleen tällaiset asiat tulee useasti…

Mutta siis asiaan.

Huomaan aina silloin tällöin keskusteluja jossa paljon treenaava ja terveellisesti syövä ihminen joutuu perustelemaan tapaansa elää. Itse en pidä itseäni mitenkään erityisterveellisenä, mutta tykkään katsoa mitä laitan suustani alas ja liikun miten vain pystyn. Erään kommentin muistan taannoin jossa henkilö sanoi puhuttaessa treenaamisesta, että olen ottanut vähän iisimmin ja nauttinut elämästä. Jäin miettimään tätä asiaa.

Minusta on jotenkin tosi surullista miettiä, että joku tekee elämässään jotain pakosta. Liikunta, ravinto ja oikeastaan kaikki muu paitsi hengittäminen ja Suomessa verojen maksaminen on sinun vapaasti valittavissasi ja nämäkin asiat voit jättää tietyin seurauksin tekemättä. En ole oikein koskaan pitänyt ajatuksesta, että kaikkien on pakko liikkua ja syödä niinkuin minä tai joku muu. Onhan siitä ihan hirveästi hyötyä, että ihminen liikkuu edes vähän ja pikkuisen katsoo ruokailunsa perään, mutta nämäkin asiat voi sovelluttaa arkeen sen enempää ”harrastamatta”. Siinä missä joku kärsii suunnattomasti tarkasta ruokavaliosta ja hikiliikunnasta, minä todella koen herääväni henkiin kun saan niin tehdä.

Tykkään suunnitella omaa ruokavaliotani ja tutkia mitä syön, tällä hetkellä olen ihan fiiliksissä kun mietin miten kevät tulee menemään ja saan haastaa itseäni myös vegeruoan parissa. Vaihtelevat työvuorot mahdollistavat tietyn suunnitelmallisuuden myös liikunnassa kun voin varailla tuntini jo etukäteen.Tämä ääretön rakkauteni suunnitelmia kohtaan pätee elämässä ihan kaikkeen ja nämäkin ovat vain minun tapojani, voin silti syödä suklaasuukon töissä kahvitauolla ja perua suunnitelmien muuttuessa treenini ja tehdä sen jonain toisena päivänä, ei se maailma siihen lopu. Ehkä sitten jos loppuisi, pitäisi miettiä tilannetta uudelleen.

Minusta on hassua ajatella, että ”eläisin” jotenkin enemmän jos ottaisin rennommin. Tämä on minulle niin rakas ja helppo tapa elää, eikä se kuormita minua mitenkään, että miksi sitä muuttaisin. Ymmärrän myös, että me kaikki nautitaan erilaisista asioista ja jotenkin toivoisin, että jos nyt mietit, että liikunta on ihan kuraa ja tekee mieli mäkkäriä, niin tee valintasi. Ei se liikunta siitä kivemmaksi muutu ainakaan jos jo valmiiksi vihaat sitä mitä teet. Kaikille on todella se oma juttu olemassa ja varmasti oma lajinsa, mutta jos se jotenkin pilaa elämänlaadun ja saa aikaan sen fiiliksen, että ilman tätä nauttisin elämästä, niin älä herranjumala tee niin.