Onko laihduttaminen enää kenenkään oikeus?

Kukaan blogeihin törmäävä ihminen ei varmaan ole välttynyt keksustelulta liittyen bodypositive- aiheeseen, tai keskusteluun asian ympärillä. Tavallaan olen miettinyt, että milloin siitä on tullut normi, että jokatoinen (mukaan lukien minä) laittelee itsestään vähäpukeisia selfieitä nettiin… Noh, tämä on tätä päivää ja elämä muuttuu. Toisaalta nämä kuvat ovat kaikessa monimuotoisuudessaan välillä hyvinkin voimauttavia, mutta samalla ah- niin armottomia.

Mistä tämä aiheeni kumpuaa on pari instagramketjua, jotka ovat molemmat käsitelleet laihduttamista, tai no toinen turvotuksen poistoa, mutta samaa genreä kuitenkin. Ensimmäinen kuva oli Maisa Torpan, jossa hän myös minun silmiini näytti todella upealta, mutta oli pohdiskellut kehon keventämistä grilliherkkuputken jälkeen. Toinen oli Saara, joka on tehnyt upean työn tiputtaessaan painoa, sillä ei voinut vartalossaan hyvin.

Ymmärrän ihmisten ihmettelyn Maisan kuvalle, sillä en minäkään hänen kuvassaan mitään kevennettävää nähnyt. Toisaalta ymmärrän häntä täysin. Samalla tavalla minä haluaisin päästä parista turvotuskilosta eroon, vaikka sitä tuskin muut näkee ja moni ihmettelee. Minulla on minun hyvän olon kokoni, mutta nykyään on suorastaan kirosana sanoa, että laihdutan. Se on huonoa esimerkkiä ja luo paineita muille. Siksi se verhoillaan kehon puhdistukseksi ja turvotuksen poistoksi. Enkä nyt toisaalta sano, että minäkään aion laihduttaa… Tai no sitähän se on kunnes olen taas takaisin omassa painossani. Siihen saattaa mennä kaksi päivää tai kaksi viikkoa, mutta sen ajan minä laihdutan – tai poistan turvotusta. You name it, mutta sen voin sanoa, että eivät ne kilot karise munkkia syömällä vaan pakko minunkin on välillä katsoa mitä lautaselleni laitan.

Ihailen suuresti muodokkaita ja kurvikkaita naisia jotka kantavat itsensä itsevarmoina ja upeina. Mietin joskus miltä näyttäisin jos olisin hieman muodokkaampi ja tulen aina siihen tulokseen, että koska viihdyn näin niin olen mielummin rinnaton ja luiseva jos se saa minut voimaan hyvin. Ja tämä sopii siis minulle, se ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla niinkuin minä.

Toinen kuva mikä silmääni pisti oli tosaan Saaran muutoskuva tältä keväältä. Saara teki youtubeen videon alkukesältä (muistaakseni), jossa kertoi painonnousustaan ja siihen liittyvistä ajatuksista. Nyt hän on tiputtanut huiman määrän painoa lenkkeilemällä ja katsomalla vähän mitä syö. Pääasiassa Saara sai kehuja ja suitsutusta hienosta työstä, mutta sitten oli nämä mielensäpahoittajat, jotka katsoivat että hän antaa huonoa esimerkkiä kun laihduttaa, eikä osaa rakastaa vartaloaan sellaisena kuin se on.

Ja tämä on se asia mikä ei mene minun jakeluun tänä päivänä. Jos olet laiha, mutta haluat kiristää kroppaa, annat huonoa esimerkkiä. Jos olet normaalipainoinen ja haluat vähän laihduttaa, annat huonoa esimerkkiä. Jos olet ylipainoinen ja haluat laihduttaa, annat silloinkin huonoa esimerkkiä. Kuka täällä sitten saa laihduttaa? 

Onhan se ihan selvää, että bodypositiven tuomasta kehoystävällisestä ajattelutavasta huolimatta kaikki eivät viihdy vartalossaan tai no, osa viihtyy ja rakastaakin, mutta haluaisi kuitenkin muutoksia. Minusta eräs instagramissa ihan mieletöntä esimerkkiä antava upea Sanna  kiteytti asian todella hyvin (linkin takaa löytyy teksti). Mikään ei ole niin tärkeää kuin rakastaa itseään, sillä jos ei siihen pysty on vaikeaa rakastaa muitakaan. Jokaisella on se hyvänolon vartalo jota rakastaa ja se on meillä jokaisella erilainen. Toivon ettei tämä kehoystävällisyys käänny itseään vastaan niin, että ihmiset eivät enää uskalla tavoitella omaa hyvänolonpainoaan sen varjolla, että omaa kehoa pitää rakastaa sellaisena kuin se on.. Oli se sitten painon pudotus tai kurvien etsintä on minusta tärkeintä, että annetaan jokaisen kukan kukkia..

Voitaisiin lanseerata pian uusi termi… Minäpositiivisuus, sillä mikä minun kokemukseni on, niin monella on paljon enemmän ongelmia sen sisäisien minän kuin ulkoisen minän kanssa. Heh, no jätetään se toiseen kertaan.

Ihanaa viikkoa ja syksyn tuoksuja, palaan taas ensitiistaina blogin äärelle <3

Olipakerran kesä 2018!

Enpä oikein osaa edes tätä tekstiä aloittaa. Takana on ihana, ihana kesä. Se elämäni kesä jonka päätin tulevan. Ja tämähän ei ole vielä edes ohi, mutta pakko se on myöntää, että tattoon loppuessa tuntui sunnuntaina se pieni syksyn tunne kasvoilla ja mieli alkaa jo virittyä tulevaan syyskauteen. Mikä tässä on hassuinta, niin se ettei se tälläkertaa tunnu laisinkaan kamalalta, vaan tällaisen lämmön jälkeen oikeastaan alkaa tuntua ihan kivalta ajatukselta pimenevät illat, syysvaatteet ja säännöllisempi elämä. Syksy tuo tullessaan muutakin, mutta siitä lisää toisessa postauksessa.

Suljin tietokoneen juhannuksen jälkeen. Takki oli tyhjä ja totesin, että blogin puolella ei ole mitään annettavaa. Avasin sen vielä aloittaakseni, mutta näppäimistö ei liikahtanutkaan. Ei vaan ollut mitään mitä olisin halunnut sanoa. Päätin antaa itselleni aikaa ja vähän miettiä mitä haluan tehdä ja mitä en. Tauko teki hyvää ja toivon teidänkin nauttineen kesästä.

En voi sanoa, että olisin kovin levännyt; viimeiseen kahteen kuukauteen kuuluu parit polttarit, Timon kolmekymppiset, Hamina tattoo ja monta helteistä yötä. Olen viettänyt aikaa ystävien kanssa, valvonut aivan liikaa ja liikkunut ihan liian vähän. Olen joogannut aamulla laiturilla ja toisaalta elänyt viikon sipseillä ja energiajuomalla. 

Olen viettänyt maailman ihanimpia päiviä perheen kanssa, hakannut päätäni seinään uhman edessä. Nauranut taaperon kanssa vatsani kipeäksi ja toisaalta itkenyt turhautumistani silmät päästäni. 

Kaikki minut tuntevat tietävät, että elän helteille. Tämä kesä on ollut ei vain fiiliksen- vaan myös lämpönsä puolesta unelmien täyttymys. Olen nauttinut joka solullani tästä lämmöstä. En ole todellakaan jaksanut käydä treenaamassa, mutta sitäkin useampana iltana olen ilman hieman viiletessä juossut, kuunnellut lempi biisejäni ja vain juossut. Se on ollut tosi vapauttavaa.

Sitä ehkä luulisi, että syksy tuntuu tällaisen endorfiinikesän jälkeen jotenkin masentavalta, mutta ei. Vaikka olin keväällä todella lähellä loppuunpalamista, on vuosi ollut tähänasti yksi elämäni parhaista. Olen aivan varma, että loppuvuosikaan ei petä. Olen toisaalta niin arki- ihminen, että nautin siitä kun elämää taas ”normalisoituu” ja palataan takaisin rutiineihin. Yksi iso juttu oli Emilin paluu taas omaan päiväkotiin, vaikka päiviä päivystävässä oli vähän, oli minusta jotenkin inhottavaa jättää hänet vieraaseen paikkaan.

Tälle kesälle mahtuu vielä parit häät, mutta muuten aletaan hiljalleen rauhoittua ja keskittyä tulevaan. Normaaliksi en toisaalta voi tulevia paria kuukautta kutsua mitenkään päin, mutta focus siirtyy kotijuttuihin.. Toistaiseksi elän vielä jossain Hamina Tattoon jälkeisessä huumassa, kai täältä vielä joskus tullaan alas!

Olisi kiva kuulla mitä teidän kesäänne on kuulunut?