Toisen lapsen paine

Siitä hetkestä kun synnäriltä kotiin pääsin on jotakuinkin kerran kuussa joku kysynyt meiltä milloin tulee toinen lapsi? Kirjoitinkin aikanaan täällä aika suoraa tekstiä ajatuksistani perheen suurenemista kohtaan, ehkä kuitenkin nämä ajatukset olivat liian aikaisin esillä. Oikeastaan vähän naurattaakin koko postaus, mutta olin silloin niin jäätävän väsynyt ja uupunut, että sitä tuli kirjoiteltua paljon muutakin potaskaa 😀

Tämä on nyt se ikävaihe kun alan nähdä muiden saman ikäisten lapsien äitien laittelevan ultrakuvia nettiin, mikä ideaali ikähaarukka olisikaan kun meille putkahtaisi syysvauva ja sisaruksilla olisi ihanat 2,5- vuotta ikäeroa. Olisi ehkä aluksi rankkaa ja oikeastaan ihan kamalaakin ajoittain, mutta siitäkin selvittäisiin. Toisaalta jos oltaisiin oikein tehokkaita oltu niin pahimmassa (tai parhaimmassa) tapauksessa minulla olisi tässä jo toinen pallero pällisteltävänä ja nämä sisarukset kasvaisivat symbioosissa kuin kaksoset. Hiljaa alkaa hiipiä mieleen se ajatus, että pitäisikö sittenkin?

Oikeastaan tämä on aika helppo. Kaikista päätöksistäni huolimatta ollaan kallistuttu siihen tulokseen, että ehkä kuitenkin jossain vaiheessa meidän perhe tulee vielä kasvamaan yhdellä ihmisellä. Siis jos luoja suo ja kaikki menee hyvin. Ajatuksena, että joskus E:llä olisi se oma tuki turva, leikkikaveri ja riitapukari on minusta jotenkin inhimillinen. En koe, että minä välttämättä äitinä tahtoisin toista lasta, siis niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Mutta en minä kauheasti koskaan tahtonut sitä ensimmäistäkään ja nyt en voisi kuvitella elämää ilman E:tä. Meillä nämä on enemmän järjellä tehtyjä päätöksiä kuin minun äidinvaistoni heräämisen odotusta. Haluan kuitenkin, että E saa elämäänsä sisaruksen ja olla isoveli, hän olisi maailman paras sellainen <3!

Ongelma tässä on se, että en ole varma milloin olen valmis olemaan raskaana uudestaan. Faktahan on se, että sitä ei todellakaan pidä pitää itsestäänselvyytenä, että toinen tulee yhtä helposti aluilleen kuin E. Kuitenkin siinä kohtaa kun ehkäisy jätetään pois on sitä henkisesti valmistauduttava siihen, että se on mahdollista ja silloin sitä on vaan oltava valmis olemaan raskaanakin. Joudun todennäköisesti käymään jonkinsortin pelkopolisession läpi, enkä ole siihen vielä valmis. Ajatuksen tasolla alan olla valmis siihen, että toinen lapsi tulisi perheeseen, mutta paljon pientä ikävää sisältänyt raskaus ja traumaattinen synnytys ovat vielä mielenpäällä liian pahasti. Toki odotan sitä, että meillä elämä tasaantuisi muutenkin öiden ja arjen suhteen, mutta olen jo todennut niiden jäävän ehkä haaveeksi, niin se on kai turha jäädä niitä odottamaan.

Väkisinkin sitä laskeskelee, että okei jos siirretään asiaa vielä tuon ja tuon verran niin sitten E on jo niin ja niin vanha, ja jos sitten ei kaikki menekään helposti niin kuinka suuri ikäero tulee? Onko heistä sitten enää kavereita toisilleen? Ja milloin minä olen itse valmis – nyt en vaan vielä ole. Toki kun ajatus on tullut näin kirkkaaksi niin sinnepäin ollaan menossa. Annetaan ajatukselle vielä ihan rauhassa aikaa, sillä haluan oikeasti olla seuraavassa raskaudessa enemmän iisisti kaiken suhteen ja nyt on sellainen olo etten siihen vielä ihan pystyisi.

Edelleen olen sitä mieltä, että meidän tiimi on hyvä näin, mutta toisaalta kyllä siihen vielä yksi mahtuisi mukaan jos olisi tullakseen. Paljon tämä herättää minussa ajatuksia päivittäin, katsotaan nyt – ei ainakaan vuoteen vielä yhtään mitään.

 

Yksi positiivinen asia vie monta pahaa mennessään!

Kevät on minulle erityisen helppoa aikaa – kelle se ei olisi? Elän valosta ja auringosta, joten ihan sama vaikka pakkasta on sata, olen erityisen hyvällä tuulella ja olo on heti ihan erilainen. Tänään juuri mietin aamulla viedessäni E:tä hoitoon, että miten minä olen joskus valittanut kylmistä pakkaspäivistä? Pukeutumiskysymys sanon minä – hikihän siinä tuli. Suurta iloa minulle tuottaa myös valostuneet aamut. Tiedättekö minun vatsanpohjaani ihan nipistelee kun mietin, että pian saan herätä yhdessä auringon kanssa ja nähdä lumen sulavan pitsireunaisena pois. (You wish, kuraa ja loskaa tiedossa, mutta siitä viis kevät tulee!)

Vaihdan kolmen viikon päästä aamuvuoroon, siis kokonaan. Ei enää vuorotoitä minulle ainakaan tänä vuonna. Ajatus kutkuttelee jo ja olen superinnoissani meidän arjen säännöllistymisestä. E:n elämästä loppuu epävarmuus, sillä esimerkiksi koko kesän minä, sekä Timo ollaan molemmat samassa vuorossa, meidän elämässä on ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2013 molemmat samaan aikaan päivätöissä. Oikeasti mulla on tosi korkeat odotukset sille, että tästä vuodesta tulee hyvä! Ja miksi ei tulisi?

Vaikka päivätyöt tulee elämääni kuin tilauksesta ja tasainen arki odottaa eläjäänsä, harmittaa minua yksi juttu… Rakastan käydä aamuisin treenaamassa. Syksyn aikana rutinoituneet aamun CT- tunnit jäävät tämän myötä historiaan. Olen nauttinut täysin rinnoin näistä aamuista ennen iltavuoroa kun saan käydä rauhassa treeneillä ja lähteä rauhassa töihin. Kaikesta muustahan se on pois, mutta olen saanut muutaman aamun kolmessa viikossa sitä kuuluisaa omaa aikaa. Tänäänkin paukuttelin oman elämäni enkkoja niin, että nyt on taas vähintäänkin voimanaisen fiilis, eipä siinä. Pian sitten paukutellaan enkat iltaisin, järjestelykysymys.

Huomaan, että positiivinen ajattelu tuo todella paljon voimavaroja arkeeni. Jo pelkkä valon määrän lisääntyminen on saanut minut ajattelemaan kirkkaammin ja jotenkin koen, että olen päivä päivältä energisempi. Tässä on ottanut muutama asia päähän viime aikoina oikein olan takaa, mutta taidan saada nämäkin selätettyä. Jos sitä jää vellomaan ärsytykseen tai pettymyksiin, on vaikea pitää mieltä mitenkään positiivisena. Ilon kautta – vai miten se meni?

Ihanaa tiistaipäivää♡!