Loppuelämäni ensimmäinen päivä.

 

29. Ei päivääkään yli, tai ali sen iän jota olen ehkä hieman kauhulla odottanut. Starttasin tänään viimeisen vuoteni parikymppisenä. En pelkää ikääntymistä, en ahdistu vuosista, mutta onhan se haikeaa jättää tämä elämäni mullistanut vuosikymmen taakse pian ja aloittaa kolmaskymmenes elinvuosi. Noh, siihen on vielä aikaa – eläkäämme nyt.

Sinälläänhän tämä oli ihan paska päivä, rehellisesti sanoen saatiin isolla porukalla fudut fitfashionilta. Tai no. Ff loppuu ja minä + muutama muu emme siirry enää eteenpäin. Tämän toki omalla kohdallani ymmärrän, en ole ollut viimeaikoina kovin aktiivinen ja onhan tämä ajatus omassakin mielessä pyörinyt, mutta olisin tietenkin halunnut itse sanoa sen viimeisen sanan. Hiljeneekö blogi? Ei. En voi vielä kertoa teille enempää, mutta hommat jatkuu, niinsanotusti. Blogi jatkaa ainakin lokakuun puoleenväliin tässä osoitteessa, kerron enemmän sitten kun asiat on ajankohtaisia 🙂

Jos ei pikku potkut takapuolessa riittäneet niin käytiin sitten illan päättäjäisiksi hieman ehkä liioitellusti päivystyksessä E:n kanssa. Hän alkoi iltapäivällä pitää kättä ajoittain nyrkissä kuin varoakseen, leikkipuistossa illalla aloin enemmän kiinnittää asiaan huomiota ja pyysin saada katsoa  kättä ja tästä se show sitten alkoi. Emil huusi aivan hysteerisenä jos edes hengitin käteen päin, eikä antanut minun katsoa kättä kuin väkisin. Tultiin kotiin ja tilanne vain jatkui. Pikkumies makasi minun päälläni, ei hievahtanutkaan. Hänelle ei kelvannut maito, ei jugurtti – ja näistä hän ei ikinä kieltäydy.

Päätin soittaa päivystykseen, että odotanko aamua vai tullaanko nyt. Käsky kävi lähteä heti. Annoin kotona vielä pronaxenin varoiksi. E oli hurjan reipas ja vaikka häntä pelotti kovasti meni koko reissu tosi hienosti. Päivystävän sairaanhoitajan aikaa odotellessa tapahtui jokin ihmeparaneminen ja käsi alkoikin toimia (ehkä myös kipulääke vaikuttaa). Vastaanotolle veinkin sitten täysin oireettoman lapsen, toivotimme hyvää illanjatkoa ja tultiin kotiin. Kyllä taas hävetti, mutta eipä lasten kanssa voi koskaan olla liian varuillaan. Ajattelin itse, että kädessä voisi olla joku tikku tai pistos, mutta nähtävästi siinä oli vain pieni nirhauma peukalossa- mistä lie tullut.

Päätin vielä päivän soittamalla häkeen kun joku ihme hyypiö hiippaili jo toisena iltana peräkkäin meidän kerrostalon edessä olevalla tiellä tuijotellen meidän pihoille…. Hänellähän on täysi hiippailuoikeus- ei kuulu minulle. Mutta vaikka ei kuulukkaan, mietin vaan, että sivusta seuranneena ei vaikuta ihan normaalilta iltalenkkeilyltä. Ainakin yritin.

Ehkä tässä on nyt hössötetty tarpeeksi tälle päivälle. Minä käyn nyt nukkumaan ja toivon, että huominen on parempi päivä kaikin puolin.

Kuva: Salla Ukkonen / @sammalsydan

Vaatteet: starline dancewear (saatu)

Kannattaako tavallista edes tavoitella?

Tänään taas kerran löysin itseni ajattelemasta kuinka siisti duunisyksy minulla on edessä. Pääsen kehittämään omaa osaamistani ja toivottavasti myös meidän toimintaa, ja samalla tekemään töitä huipputyyppien kanssa. Tärkeintä kuitenkin – saan tehdä sitä mitä haluan. Voisi luulla, että etenen uraohjuksena innovatiivisessa ja nuorekkaassa työympäristössä jossain some- media puolella… Mutta ei, olen sairaanhoitaja päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Sanoin taannoin kehityskeskustelussa, että voin nähdä itseni kyseisessä työpaikassa vielä 30 vuoden päästä, en välttämättä tekemässä juuri samaa asiaa mitä nyt, mutta samassa organisaatiossa ja nimenomaan tekemässä toivottavasti vielä enemmän päihdetyötä. Haluan olla ihan helvetin hyvä siinä mitä teen ja edelleen nauttia työstäni mitä saan tehdä.

Tämän päivän odotukset on minusta jotenkin hieman vinksallaan kun usein sitä itsekin on miettinyt, että minun pitää tavoitella aina ylemmäs kuin missä olen. En tietenkään poissulje sitä ettenkö mielelläni jossain vaiheessa elämää tekisi myös esimiestason töitä, mutta se ei ole minulle mikään ehdottomuus. Joku ehkä ajattelee, että tämä on tyytymistä, tai luovuttamista mutta minulle tämä on yksi toteutunut tavoite jo itsessään. Olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa ja miettinyt mitä minä haluan tulevaisuudelta ja tullut siihen tulokseen, että haluan vain rakastaa sitä mitä teen, oli se sitten perustyötä tai jotain muuta.

Tämä asia pätee monessa muussakin asiassa. Teen paljon töitä ihmisten kanssa jotka painivat itsetuntoasioiden kanssa. Nykypäivä on vääristänyt monelle tavallisen sellaiseksi johon pystyy vain harvat ja valitut. Kun peruspertti alkaa näyttää Alexander Stubbilta pyöräilyshortseissa polkemassa varapääjohtajan töihin osakesalkku pakattuna, on vaikeaa tyytyä siihen omaan tavalliseen. Ja niin hassulta kuin se saattaa jopa itsestä tuntua, monelle se normaalin raja on täysin hälventynyt. Enää ei osata arvostaa sitä, että duunia on mistä saa palkan ja siellä on välillä ihan kivaakin, vaan työn pitää olla jotain todella siistiä ja tosi trendikästä. Normaali ”paskaduunissa” ahdistutaan ja väsytään äkkiä. Enkä nyt tarkoita etteikö unelmia saisi ja pitäisi olla, mutta tuntuu välillä, että se normaali jota kuitenkin meistä suurinosa elää ei ole enää tarpeeksi, vaan pitäisi elää niin paljon enemmän, kaiken pitäisi olla jotekin mega ”lit” (voi jeesus että vihaankin tuota sanaa). En tiedä johtuuko tämän päivän elämyshakuisuus vain somesta, vai ollaanko me vain kasvamassa sellaiseen maailmaan jossa mikään ei vain tunnu enää riittävän?

Ja kyllä minäkin voin sanoa, että olen välillä miettinyt mitä kaikkea voisin erilaisella elämällä tehdä. Haluan kuitenkin elää nauttien omasta todellisuudestani ja omasta normaalista, enkä elää elämää miettien miten olisin onnellisempi, jos asiat olisi niin tai näin. Olen ihan superkiitollinen siitä mitä olen saanut ja monessa asiassa hyvin etuoikeutettukin. Ja yleensä se, että se oma perusturvallisuus ja toimeentulo on taattu, sekä mielellään se että elämässä on muutama hyvä tyyppikin riittää jo monelle, mutta ne ajatukset siitä, että pitäisi olla jotekin enemmän saa sen tuntumaan mitättömältä. Tämä on tosi harmi, sillä itsekin olen vasta viimeisten vuosien aikana tajunnut, että elämähän on juuri niin siistiä kuin millaisena sitä itse katsoo, ja tämän jälkeen moni tavallinen asia on alkanut olemaan paljon mageempaa .

BTW. Jos huomenna satut pyörimään Kotkassa iltapäivällä, niin tuuhan moikkamaan Pasaatiin. Ollaan siellä meidän matalan kynnyksen palvelun kanssa 13-17!