Kuinka kadotin itseni.

tiistiNiinkuin olen ennenkin sanonut, en synynyt käsipainot kädessä, enkä treenisalien hikinen pumppaaminen mielessä. Synnyin tanssien. Minulla on aina ollut todella voimakas viharakkaussuhde treenaamista kohtaan, ja on ollut pitkiä kausia, jolloin olen kiertänyt salin kaukaa ja ajatuskin treenaamisesta on saanut minut voimaan pahoin. Viime syksy oli ehkä elämäni pimeintä aikaa, sillä jäin kotiin ja koin itseni kertakaikkisen yksinäiseksi uudessa kaupungissa, pimenevinä iltoina, yksin. Ajattelin salille menemistä, mutta ajatuskin siitä, että minun pitäisi mennä ja näyttäytyä julkisesti YKSIN tuntui minusta ahdistavalta. Tuttu ja turvallinen saliporukka oli jäänyt Kotkaan, kuten yhtävaille kaikki ystävänikin. Enää ei tanssitreenit aikatauluttaneet elämääni, eikä yksin salilla siinä niiden välillä käyminen ollut sitä ihanaa omaa aikaa. Oli vaihtoehtona mennä yksin, olla yksin ja tehdä yksin. Toki Timo oli Tampereella, mutta hänen työnsä personal trainerina oli ja on edelleen hyvin iltapainotteista, joten pitkälti vietin iltani kotona sohvan nurkassa..yksin. Kauas oli jäänyt se kesän onnellisuus ja itseni kanssa viihtyminen, nauttiminen juoksemisesta ja se seesteinen hyvä olo, jonka siivillä lensin koko kesän, jolloin olin ihan oikeasti yksin täällä Tampereella. Honeymoon oli ohitse! Mitä pidemmäksi treenitaukoni venyi, sitä vastenmielisemmältä alkoi tuntua ajatus liikkumaan lähdöstä. Kun sitten yhtenä iltanan siinä rypiessäni itsesäälissä ja inhossa sohvannurkassa mietin, että kuka minä oikein olen ja miten minusta on tullut tälläinen, tajusin sen: en ole eläissäni joutunut miettimään, että mitä tekisin, vaan sitä, että miten ehtisin tehdä kaiken. Olin vaan kadottanut sen puolen minusta johonkin. Seuraavana maanantaina pakkasin päättäväisenä jumppakassini ja lähdin taas takaisin ihmistenpariin tuijottamaan itseäni peilistä ja ähisemään(okei en ähise, mutta tuijotan peilistä). Pikkuhiljaa alkoi myös motivaationi kasvaa ja se pieni ilon pilkahdus minusta alkoi taas näyttäytyä. Niinkuin jokaisella meistä, alkoi minullakin super zemppi vuoden alusta, ja vähitellen aloin tuntea itseni taas itsekseni. Olen iloinen siitä, että vaikka en ketään vieläkään salilta tunne, on paikalla tuttuja naamoja ja tiedän kehen törmään kun olen tiettyyn aikaan Kalevassta, tai Onkiniemessä treenaamassa, koen kuuluvani joukkoon. Se, että teen viisijakoista treeniä, ei tunnu minusta paljolta, sillä minusta on ihanaa lähteä niiden kaikkien tuntemattomien ihmisten sekaan treenaamaan ja tuntea sitä yhteenkuuluvuuden ja endorfiinipurkausten riemua, minä olen osa sitä porukkaa. Taisi olla viimeviikolla kun sanoin Timolle, että vuoden se melkein otti, että minä alan tuntea elämäni normaaliksi, tämän kaupungin kodiksi, alan saada ystäviä täältä. Tällä hetkellä annan tämän flown jatkua ja nautin keväästä, tunnen kuinka energiatasoni nousevat ja mielialani kohenee, minä olen onnellinen tässä, täällä, nyt ja huomenna! Ja jos joku koskaan uskaltaa väittää, että liikunta ei kohota mielialaa, niin tervetuloa keskustelemaan kanssani. En tiedä missä nyt olisin jos en olisi lähtenyt liikkeelle!

tiisti2 tiisti1 tiisti3

 

Älä lannistu, vaikka välillä se ulos, tai liikkumaan lähteminen tuntuisi maailman kamalimmalta jutulta, sillä huomenna on aina uusi päivä ja uusi auringonpaiste ja se päivä voi olla juuri se sinun elämäsi käännekohta!

withloveEmma

emmakaisa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta