Kun mikään ei riitä.

Olen ihan äärimmäisen hyvä mollaamaan itseäni ja näkemään vain ne omat puutteeni. Näen kaiken sen, mitä en ole saavuttanut, tai mitä on tekemättä. En nää koskaan sitä missä olen onnistunut.

Olen nuoresta asti ollut huono vastaanottamaan kritiikkiä ja negatiivinen palaute on saanut minulle kyyneleet herkästi silmiini: olen epäonnistunut. Vasta opintojeni myötä opin siihen, että palaute voi olla minua kasvattavaa ja jos ei palautetta tule, niin ei voi itseään kehittää. Siitä alkoi minun kilpajuoksuni palautteen kanssa. Olen vasta nyt huomannut, että koitan olla aina askeleen edellä itseäni, jotta voisin huomata puutteeni ennenkuin muut ehtii niitä näkemään. Koitan jatkuvasti kehittää itseäni ja opetella uutta. Samaan aikaan kun tutkiskelen ja analysoin omaa tekemistäni, kasvaa paineet suorittamisestani. Se mikä oli viimevuonna hyvä, puhutaan nyt vaikka omasta saliharrastuksestani ja vartalon muokkauksesta, ei kelpaa enää. On oltava parempi kuin ennen.

Terve kilpajuoksu oman itsensä kanssa on aina paikallaan ja täytyy olla sitä intohimoa voittaa itsensä. Tajuan kuitenkin, että minulle on kasvanut ihan äärimmäinen epäonnistumisen pelko. Pelko kohdistuu urheiluun, työelämään, blogiin, parisuhteeseen ja ystävyyssuhteisiin. Haluan olla kaikille hyvä ja kaikessa täydellinen – tämä on täysin epärealistinen tavoite. Tajuan päivä toisensa jälkeen miettiväni, että miksi en osaa tätä ja tämäkin on tekemättä, eikä minusta edes kukaan pidä. Nämä kaikki ajatukset on ihan naurettavia, eivätkä todellakaan pidä paikkaansa.

Kaikki tämä kulminoitui oikeastaan tähän päivään. Työtäni ja työyhteisöäni arvioitiin hyvin rutiininomaisesti, mutta minulle tämä oli ensimmäinen laatuaan, kun en ole kauaa vielä tässä työssä ollut. Olen pari viimeistä yötä nähnyt painajaisia siitä, että en osaa mitään. Pelkäsin, että petän kaikki kun avaan suuni ja en osaakkaan omaa työtäni. Kun palaute tuli, että olen ihminen paikallaan, meinasi itku päästä. Olin niin helpottunut, että en olekkaan mokannut- miksi? Vaikka osaan työni, olen hyvä siinä mitä teen ja saan siitä palautetta, miksi silti mieltäni varjostaa ajatukset, jossa kritisoin itseäni kokoajan? Sama pätee myös ihan kaikkea muuta. Minulla on maailman parhaat ystävät, enkä ole yhtään heistä lahjonut ympärilleni ja olen aina kelvannut paskoinakin päivinä heille. Samoin Timo; tuskin hän olisi kanssani alttarille kävelemässä vain säälistä kun ei kehtaa enää kieltäytyäkkään. Minne on kadonnut se terve itsetunto joka sanoo, että sinä olet oikeasti hyvä ja kelpaat juuri tuollaisena kuin olet?

Voitaisiinko pyhittää loppuviikko sille, että mietitään vaan niitä asioita joissa ollaan onnistuttu viimeaikoina? Oli se sitten pyykkivuoren tuhoaminen, taikka maratonin juokseminen, niin oltaisiin itsestämme ylpeitä. Minä ainakin koitan nyt kaivautua täältä itsekriittisyyden alta ja olla oikeasti ylpeä siitä mitä olen ja mitä minun ympärilläni on. Välillä täytyy aina herätellä itseään, sillä jos ei aidosti rakasta itseään, niin on hankala jakaa rakkautta ympärilleen.

elixia12

 

Ei mulla muuta 😀

-Emma

emmakaisa

2 vastausta artikkeliin “Kun mikään ei riitä.”

  1. Ystävä rakas, mikä ihana postaus! <3
    (Tunnistan myös niin itseni jokaisesta lauseesta.. ) Oot mahtava just tuollaisena!

    • <3 niinkuin sanoin, mulla on maailman parhaat ystävät, jokainen täydellinen tavallaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta