Seitsemän päivän vanhemmuuskoulu suoritettu, synnytystarinoita osa 1.

En meinannut uskoa tänään korviani, kun Timo palasi hoitajien luota huoneeseemme ja kertoi, että pääsemme kotiin. En muista milloin olisin viimeksi ollut iloinen siitä, että pääsen kotiin hotellista. Tänään on siis tasan viikko siitä kun kaikki alkoi…

Viimeviikon tiistaina hyvin lyhytsanaisesti kerroin, että saattaa olla menoa nyt. Todellisuudessa tiesin jo paljon enemmän, sillä maanatai- iltana minulla puhkesi hieman kalvo kohdusta ja huomasin kylpyhuoneessa seisoessani, että lapsivettä on todennäköisesti hieman mennyt. Määrä oli kuitenkin hyvin vähäinen, joten soitin äitiyspolille ja sain komennuksen mennä tiistai- aamuna näytille, mikäli synnytys ei ennen sitä olisi käynnistynyt.

emil2

Tiistaina aamulla heräsin huonosti nukutun yön jälkeen todetakseni, että mitään ei ole tapahtunut. Olin jo lähes varma, että olin väärässä lapsivedestä ja tämä lattialle tippunut ”jokin” olin vain jotain valkovuodon kaltaista, mitä kuulemma voi loppuraskaudesta tulla. Lääkärin tarkistuksessa ultrattiin, että kohdunkaulaa on vielä jäljellä reilusti ainakain 1,5cm ja kohdunsuu noin 1-2cm auki. Eli siis tilanne oli lähes sama, kuin edellisessä lääkärintarkistuksessa. Kohdunkaulalta otettiin lapsivesinäyte ja siinä sitten kaikkien tutkimusten jälkeen olin jo vetämässä housuja jalkaan, kun lääkäri totesi sen olevan positiivinen.

Tässäkohtaa ultrattiin pojalle kooksi 3900g, pään ympärys vastaamaan rv41 ja vatsanympärys rv40. Lääkäri totesi, että aletaan käynnistellä synnytystä vielä samana päivänä. Lähdin odottamaan seuraavan lääkärin tapaamista ja Timo vaihtamaan renkaita.

Yhdessä tämän toisen lääkärin kanssa todettiin, että odotetaan vielä keskiviikko- aamuun, että synnytys itsessään käynnistyisi ja jos ei, niin sitten lähdettäisiin sitä käynnistämään. Illalla tulisin antamaan verinäytteen klo 19 joka tapauksessa. Käytiin siinä sitten vielä kaupassa (virhe) ostamassa minulle yhdet toppimalliset imetysliivit ja hakemassa yksi elloksen paketti, koska minun piti päästä sisustamaan 😀 Tasaisesti vointi alkoi muistuttaa sellaista, että en ollut varma jaksanko edes seitsemään asti odottaa.

Kun vihdoin päästiin synnytyspäivystykseen, totesi kätilö, että minun lapsiveteni väri hieman vihertää, joten sain sitten komennuksen jäädä osastolle siltä seisomalta. Tämä uutinen säikäytti meidän molemmat, mutta samalla olin hieman epäileväinen tätä uutista kohtaan, koska itse en kyllä nähnyt yhtään mitään.

Iltaa kohti supistukset vain voimistuivat ja heräsin kahden maissa kivuliaisiin supistuksiin, jotka tulivat tasaisesti noin 20 min välein. Neljältä tahti oli kiihtynyt jo 10 min välisiin supistuksiin ja nukkuminen oli täysin toisarvoista, sillä kivut olivat kovat. Vietin useita pitkiä hetkiä suihkussa odottaen, että tulisi aamu ja Timo pääsisi kanssani osastolle. Supistukset eivät tihentäneet tahtiaan koko päivänä ja kohdunsuu pysyi sen 3cm auki, eikä yhtään sen enempää. Eräs lääkäri sitten iltapäivästä teki jotain (?!) mikä sai sitten supistukset voimistumaan ja siinä sitten saikin hammasta purra seuraavat kuusi tuntia mitä odotimme saliin pääsyä.

Kello taisi olla noin yhdeksän kun pääsimme saliin. SIellä sitten supistukset alkoivat hiljalleen olla kokoajan kovempia ja kovempia, lopulta niin kovia, että sain kohdunsuun aukeamattomuudesta huolimatta klo 23:30 epiduraalin helpottamaan oloani. Jossain vaiheessa huomasin, että lapsivesi meni nyt sitten vasta kunnolla. Tämän jälkeen alkoikin tapahtua. Kun epiduraalin vaikutus lakkasi huomasin lapsen pään painavan johonkin, mikä sai minut tuntemaan pakonomaista ponnistamisen tunnetta joka supistuksella. Minua kuitenkin kiellettiin ponnistamasta ja sain lisää kipulääkettä, että kestin tätä oloa. Mikään ei kuitenkaan enää muuttunut, vaan kivut vaan pahenivat. Pian kätilö huomasi, että pojan sydänäänet heikkenivät aina supistuksen tullessa ja päätettiin alkaa ponnistamaan.

Ilmeisesti näiden heikkojen sydänäänien vuoksi päädyttiin käyttämään imukuppia ja en oikeastaan edes muista mitä kaikkea siihen 23 minuuttiin mahtui, mutta poika tuli maailmaan pienellä avustuksella 14.4 klo 3:14. Painoa oli 3640g, pituutta 52cm ja pään ympärys oli 34cm, mikä on itseasiassa 1cm vähemmän, kuin Timolla syntyessään.

Kaikenkaikkiaan tämä 23,5 h kestänyt sessio oli suoraan sanottuna helvetillinen. Supistukset jatkuivat niin pitkään, että ne pääsivät siihen pisteeseen missä minä vain tärisin kivusta, enkä enää omin jaloin päässyn vessaan. Timo oli onneksi ihan mieletön ja en olisi ilman hänen zemppiään varmaan vieläkään ponnistanut poikaa pihalle. Tällä hetkellä paikat vieläkin hellinä ja kipuilevat tikit mielessä ei ajatus toisesta lapsesta kyllä tule mieleenkään. Onneksi poika on nyt maailmassa ja hänellä kaikki hyvin!

emil3

 

 

emmakaisa

10 vastausta artikkeliin “Seitsemän päivän vanhemmuuskoulu suoritettu, synnytystarinoita osa 1.”

  1. Älä vielä murehdi sitä toista lasta. Jos aika ei kultaisi muistoja niin ihmiskunta olis kuollut sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten. 😉 Tuo synnytyskertomus kuulostaa jokseenkin tutulta. Mutta eikö olekin voimauttava kokemus? 😊

    • No juu yksi asia kerrallaan 😀 kokemus se oli ainakin… Mutta jotain suurta siinä muuttui, minusta tuli äiti ja voi luoja en olisi ikinä uskonut, että miten se voikaan muuttaa ihmisen ajatusmaailman kerta heitolla!

  2. Mutta kaikesta huolimatta jokaisen kivun hetken arvoinen kokemus <3. Luota muhun tuo kaikki kyllä "unohtuu" tai siihen asennoituu ajan kanssa eri tavalla. Oon tosi ylpeä että urheasti vedit loppuun asti :). Ja Timo varmasti myös kaiken vierestä seuranneena <3. Ihana nähdä teidät pian <3. Jos vaan ehditään ennen meidän h-hetkeä, terveiset sängyn pohjalta :D.

  3. ”Hiljainen” seuraaja vihdoin päättää kommentoida 😀 Ihan mielettömästi onnea <3 Ensimmäisen lapsen synnytys on aika kokemus,oli sitten pitkä tai lyhyt synnytys! 🙂 Se käärö siinä kainalossa on sen kivun väärti. Peukut myös että Timo oli mukana synnytyksessä,moni mies jättää sen kokemuksen välistä (omani tuli liian myöhään paikalle kun pomo ei meinannut päästää töistä).

    • Kiitos onnitteluista<3 Ilman Timoa olisin varmaan vieläkin ponnistamassa. Minusta miehen roolia synnytyksessä vähätellään ihan liikaa.. Ainakin omasta kokemuksesta voisin kuvitella, että Timon rooli olla vahvana kannustamassa ja lohduttamassa sen 23h oli paljon rankempi ainakin henkisesti, kuin minun tuskani kipujen kanssa, en minä tiedä olisinko yhtä vahva kuin hän jos tilanteen kääntäisi toisinpäin.

  4. Onnea pienokaisesta! 🙂 Synnytyskertomuksesta muistuu mieleen ensimmäinen synnytykseni, joka myös alkoi osittaisella lapsivedenmenolla. Kokemus oli kaiken kaikkiaan aivan hirveä, kun synnytys lopulta käynnistettiin vauhtiin. Lohdutuksen sanana toisen lapsen synnytys oli kohdallani kuin toisesta maailmasta. Alkoi spontaanisti supistuksilla. Kotona jäin odottelemaan sitä ekan synnytyksen infernaalista kipua, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Sairaalaan selvittyäni olin kokonaan auki ja pääsin suoraan ponnistamaan. Eli älä vielä murehdi noita juttuja! Muistan kyllä itsekin vannoneeni ekan synnytyksen jälkeen never again… 😀

    • Niihän ne sanoo, että kyllä se mieli muuttuu 😀 Nyt näiden epparikipujen kanssa on vaikeaa ajatella niin, mutta never say never!

  5. Onnittelut pienestä <3 Voin kuvitella miten ihanaa päästä kotiin, me ei oltu kuin kolme päivää ja perhehuoneessa joka tuntui myös aika hotellilta kun saatiin oma pikku perhe olla keskenään. Silti odotettiin kokoajan kotia koska täällähän sitä kaikki vasta parhaalta on tuntunutkin!

    Kuten muutkin, voin minäkin lohduttaa että jos vielä puolitoista viikkoa sitten sanoin että kiitos ei enää ikinä, istuminen ja liikkuminen teki hankalaa vielä parin viikkoa synnytyksestä ja kaikki kipu oli muistissa ainakin sen viikon, on jo nyt pelkästään reilu kolmen viikon jälkeen mieli toinen! 😀 Heti kun oma vointi alkoi olla ennallaan, katosi pahimmat muistikuvat (joista luonto on hoitanut kaiketi alun alkaen jo rumimmat pois!) ja nyt on jo sellainen olo että kyllä, vielä uudelleen! Mullakin siis taisi olla neljä tikkiä epparista joista vieläkin yksi paikallaan mutta elämä on jo kummasti parempaa nyt vaikka toisin sanoin minäkin 🙂

    • No toivotaan, että mullakin alkaa pikkuhiljaa kaikki unohtua.. Eppari ei ainakaan ole antanut yhtään armoa 😀 Mutta eipä tässä ole koko ponnistuksestakaan kuin sen viikon verran, että ehkä nyt menen taas asioiden edelle! 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta