Kel onni on, se onnen kätkeköön!

Törmäsin erääseen kommenttiin ystäväni blogissa, jonka tiimoilta tämä postaukseni sai alkunsa.

Siinähän ei ole mitään pahaa, että vanhempi on lapsestaan ylpeä. Somen kuvatulvassa se vain helposti näyttäytyy niin, että lapsesta tulee jonkinlainen näyttelyeläin, vanhempansa persoonan jatke ja väline oman itsetunnon kohottamiseen: katsokaa miten ihana ja taitava lapsi minulla on, olen siis itsekin hyvä ihminen koska olen saanut aikaan jotakin tällaista. Että eletään ikään kuin sen lapsen kautta, mikä on minusta kuumottavaa. Olennaisinta kai on se, että lapsi itse tietää olevansa ihana ja rakastettu, ei se että tuntemattomat blogilukijat tietävät sen. 

Olen oikeastaan koko päivän miettinyt asiaa omasta näkökulmastani.. Miksi minä kirjoitan meidän elämästämme, miksi tuon lapseni asioita julkiseksi? Olenko täysin identiteetitön ilman lastamme?

Faktaa on se, että olen äiti. Olen äiti vaikka Emilille tapahtuisi mitä. Se on yksi osa minun minuuttani, eikä sitä voi viedä minulta pois, enkä sitä voi pyyhkiä itsestäni mihinkään. Olen myös vaimo ja ystävä, olen Emma. Olen montaa eri asiaa, mutta tällä hetkellä eniten olen äiti tuolle pikkumiehelle – ehkä vain senkin takia, että hän ei pärjäisi ilman vanhempiaan. Minua kuitenkin puistattaa ajatus elää tässä maailmassa lapseni kautta, nähdä minun elämäni lapsentahtisesti.. Minulla on lapsi, mutta näen asiat kuitenkin minun näkökulmastani, haluan kertoa blogissa minun kokemuksistani ja olla ystävilleni ja miehelleni läsnä minuna, en äitinä.

Olen silti äärettömän ylpeä omasta lapsestani, olen myös ylpeä itsestäni. Muistan kuinka siskoni appi-ukko sanoi kerran, että kun se lapsi syntyy, haluaa sen esitellä kaikille ja kertoa, että ”katsokaa mitä olemme tehneet”. Minusta tämä on hyvin terve reaktio vanhemmilta – huolestuttavaa olisi jos vanhemmat eivät haluaisi kertoa koko maailmalle kuinka rakas pieni nyytti heillä onkaan. Se ei silti tarkoita, että vanhempi määrittäisi itse itsensä lapsen mukaan.

Jo kautta aikain on syntyneitä ilmoitettu lehdissä, syntymäpäiviä synttäripalstalla ja kirkossa kuulutettu kastetut. Nämä kaikki ovat vapaaehtoista toimintaa, mutta niin me vanhemmat halutaan vuosi toisensa jälkeen kaikille kertoa, että ”hei meillä on tälläinen ihana”. Nykyään vain tämä kaikki on tehty niin paljon helpommaksi kun puoli elämää on somessa jo muutenkin. En tiedä onko se suomalainen tapa, vai ylipäätäänsä maailmallinen tapa, että mistään ei saisi olla iloinen ja ylpeä. Minä ainakin olen ihan hiton ylpeä itsestäni, että olen pusannut tuon pikkutunkin pihalle ja olen sen monesti hyvin avoimesti tuonut blogissani ilmi. Silti minä olen minä ja Emil on minun lapseni – hänkin alkaa jo ymmärtää, että emme ole yksi ja sama ihminen.

Perhe ei ole mikään itsestäänselvyys, lapset eivät ole itsestäänselvyys, eikä mikään onni tässä maailmassa. Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että niistä lapsista saa ja pitää olla ylpeitä. Niinkuin mitä tahansa asiaa elämässä, josta on hiton ylpeä – oli se sitten oma perhe tai oma juoksukilpailuvoitto saa ja pitää suitsuttaa, sillä me ihan liikaa vaietaan niistä asioista joita me rakastetaan ja silti me voidaan seistä ihan täysin omilla jaloillamme. Maalaisjärki ja hyvä maku on asia sitten ihan erikseen..

bty

 

 

emmakaisa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta