Muutama rohkaisun sana ja pyyntö teille lukijani!

Sain tänään pyynnön, pyynnön kirjoittaa jotain sellaista joka ehkä toisi yhteen ihmisiä joilla on samanlainen tilanne – ihmisiä jotka ovat menettäneet rakkaan eläimen.

Mietin pitkään mitä kirjoittaisin. Tämä menetys josta nyt puhun koskee jotain sellaista, jota en ole koskaan itse kokenut. Nähnyt toki monta menetystä läheltä, mutta minä en itse tiedä miltä se tuntuu. Tämä ihminen pyynnön takana menetti juuri parhaan ystävänsä, perheenjäsenen ja samalla särkyi kaksi kultaista sydäntä. 

Aika parantaa haavat, niin meille kerrotaan. Kerrotaan, miten aina voi hankkia uuden tai kaikella oli tarkoitus. Halutaan ajatella, että kaikessa on jotain hyvää – niin minäkin haluaisin ajatella. Olen aina ollut maailman huonoin lohduttaja, hieman vaivaantunut ja hieman kömpelö. Olen se ihminen joka sanoo mummon kuoltua, että aina löytyy uusi mummo.. Olen huono kohtaamaan kuolemaa, vaikka työssäni kohtasin sitä jatkuvasti. Usein huomaan olevani ja hiljaa ja halaan. En oikein osaa muuta.

Silti haluan sanoa sinulle rakas ystäväni..

Sinä mietit, että onko ok, että koet tällä hetkellä maailmasi romahtaneen? Olet saanut pyyteetöntä rakkautta maailman herttaisimmalta pieneltä elämältä. Olet herännyt tuo hurmaava kiharakasa kainalossasi ja nukahtanut hänen lämpöönsä ja ensimmäiseksi kotiin tultuasi nähnyt sen pienen eläimen vilpittömän ilon. Nyt koti on tyhjä. Sinä mietit, että onko ok, että et osaa tällä hetkellä iloita mistään? Mikään ei tunnu tuovan iloa elämääsi. On enemmän kuin ok olla surullinen, kyllä minäkin surisin menetettyä ystävää, ei sitä surua voi vain laittaa pois.

On kuitenkin tulossa jotain, jotain mikä tulee muuttamaan elämäsi. Se on aika. Aika tuo taas ilon ja naurun ja ne normaalit päivät. Aika tuo myös jotain mitä sinä et ole ikinä saanut kokea, mutta älä sitä vielä mieti – kaikelle on oma aikansa. Aika tuo sinulle takaisin kyvyn iloita niistä pienistä asioista, mutta se ei pakota unohtamaan. Anna päivien kulua ja surulle oma tilansa. On todella ok, että se vie aikaa, eikä tapahdu hetkessä. Rakasta, halaa ja ole läsnä. Et ole tilanteessa yksin, joten anna myös teille aikaa parantua. Mitä ikinä eteesi ikinä tuleekaan, sinulla on pieni suojelusenkeli matkassasi! Mitä ikinä nyt tunnetkaan, ne ovat sinun tunteitasi- anna niille tilaa, anna niiden tulla.

Haluaisin nyt kuulla teidän lukijoiden tarinoita siitä, miten tärkeän eläimen menetyksestä on selvitty ja miltä se on tuntunut. Vertaistuki on ollut minulle korvaamatonta täällä blogissa ja nyt haluan suoda sitä toiselle!<3

hertta

emmakaisa

8 vastausta artikkeliin “Muutama rohkaisun sana ja pyyntö teille lukijani!”

  1. Miehelläni ei koskaan ole ollut mitään lemmikkiä. Kun sitten hommattiin koira, hän sanoi jo ekana päivänä: En kestä sitä kun tämä joskus kuolee. Niin kovasti hän rakastui saman tien siihen elävään pikkunalleen… Joskus se päivä kuitenkin on edessä ja kyllä itseäkin hirvittää miten siitä selvitään.

    • Toivottavasti teillä on vielä monta yhteistä vuotta edessä <3

  2. Mulla oli 12 v eli puolet mun elämästä saksanpaimenkoira, joka oli niin nallekarhu ja hieno koira. Vuosi sitten se oli pakko päästää pois, tippui raukka jäiset rappuset alas ja selkä murtui. :(:(:( Oli sillä jo muutakin vaivaa, hyvä toisaalta että päätös piti tehdä samantien, ei tarvinnut varata ns. lopetusaikaa ja odottaa esim viikko tietäen ja peläten sitä päivää. Rauhallisesti toinen nukkui pois, itellä oli helpottava olo kun tiesi ettei ollut enää kipua. <3 se vei aika paljolti eteenpäin, nyt jo pystyy muisteleen hymy huulilla mun elämäni the koiraa. Tällä hetkellä kotona nukkuu kaksi ranskanbulldoggi poikaa. <3
    Mun mielestä se on siis todellakin oikeutettua surra lemmikkiään, se joka on sua aina vastassa "hymy huulilla" kun tulet töistä, se jonka takia sun on lähdettävä ulos säällä kuin säällä ja se joka painaa päänsä sun syliin ja nukahtaa siihen. <3 Voimia kaikille lemmikin menettäneille, kyllä se suru vähenee jossain kohtia ja sitten jaksaa jo hymyilyttää toisen temppuilut, onneksi on muistot. <3

  3. Voi että, vaikea ja vakava aihe. Eikä yhtä absoluuttista oikeaa tapaa ole, koska kaikki me käsitellään asioita niin eri tavalla. Itse olen joutunut luopumaan vuosien aikana niin kissoista, koirista kuin hevosista. Ikinä koskaan se ei ole helppoa eikä siihen totu. Toki, itse olen asennoitunut aiheeseen että minulla on velvollisuus eläimen omistajana tehdä se päätös kun aika on. Itsekkäistä syistä ei voi eikä saa eläintä pitää hengissä jos tilanne on eläimen terveyden kannalta huono. Mutta toki myös eläimet on hoidettava niiden vaatimalla tavalla eli kaikki voitava tehdään kunnes vaihtoehtoja ei ole. Ihan yhtä pahalta tuntuu saatella viimeiselle matkalle hienon ja pitkän elämän elänyt kissa tai koira rakastettuna perheenjäsenenä kuin epäonnisten tähtien alla syntynyt nuori hevonen. Tai yhtäkkiä vakavaan sairauteen sairastunut harrastuskaveri, koira jolla olisi ollut vielä vuosia edessä perheenjäsenenä ja mahtavia yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia antavana harrastuskaverina kilpailuissa. Itselleni ainut tapa on ollut käsitellä asiat puhumalla ja antaa aikaa surulle. Mikään eläin ei ole vain eläin, ei edes se tallissa seisova hevonen. Etenkään kun niiden elämässä on ollut jo emän astutushetkestä lähtien, seurannut syntymän ja ensimmäiset horjuvat askeleet ja kaiken siitä eteenpäin. Oonkin aina sanonut että ne on mun lapsia… Mutta se mitä itse olen kaivannut surun hetkinä on vain se tietoisuus että joku toinen ihminen on läsnä, kuuntelee ja lohduttaa. Ja että on myös se tila ja rauha olla yksin kun sitä tarvitsee.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta