Hei äidit auttakaas vähäsen…

Juttelin tänään rakkaan ystäväni kanssa äitiydestä ja äidiksi tulemisesta. Hän kertoi, että oli lukenut blogeja jonain unettomana yönä ja ehkä hieman ahdistunut äitien tilityksistä liittyen ekaan vauvavuoteen.

Tajusin itsekin miten helposti tänne oksentaa ne kaikki hankaluudet ja vaikeat asiat jättäen ne oikeasti ihanat hetket, ne hetket jolloin taas pakahtuu kokonaan blogin ulkopuolelle. Äitiys sinällään on niin hassu asia, että vaikka samaan aikaan tekisi mieli pakata laukut ja muuttaa yksin telttaan Ruandaan, sitä rakastaa niin paljon, että pää meinaa hajota. Ei sitä oikein osaa selittää.

Toisaalta sitä vertaistuesta saa niin paljon ja milloin ihminen eniten kaipaa tukea? No silloin kun joku on tosi vaikeaa tai sitä tarvii tukea. Siksi ehkä minunkin luetuimmat postaukset ovat pitkälti niitä jossa ei mennä siellä ylimmässä yläpilvessä. Pitäisi useammin vaan kertoa niistä hetkistä jolloin sitä tekisi mieli huutaa koko maailmalle miten paljon minä tuota pientä piraijaa rakastan.

Rakastan kun hän tanssii aamulla syödessään, hän on niin kova jammailemaan musiikin tahdissa. Rakastani nykyään aamuja kun saatan herätä ennen tuota tuhisevaa minimiestä ja miettiä, että ihana miten pitkään ollaan taas nukuttu. Rakastan hänen hassutteluaan, sitä kun hän kurvaa nauru naamalla nurkan takaa, aina yhtä iloisena. Rakastan hänen oivalluksiaan, kuten sitä miten puhelinta kuuluu pitää korvalla, tai että palloa voi heittää. Rakastan häntä niin paljon, että välillä ihmettelen itsekin. 

Vaikka päivittäin tulee epätoivon hetkiä ja riittämättömyyden ja epävarmuuden tunteet tulee olemaan matkassa varmaan hamaan hautaan saakka, on koko äitiyden taipaleelle mahtunut JOKAISEEN vaiheeseen niitä ilon, mutta myös niitä surun hetkiä. Vaikka voin sanoa, että mitä isommaksi tuo kasvaa sitä enemmän nautin olla äiti, niin kyllä minä olin sydän syrjällään jo sairaalassa kun tuo pikku- ihme oli siinä kainalossa.

Hassua miten vaikeaa sitä onkaan pukea sanoiksi, mutta ehkä se sekava tunneskaala mitä äitiys tuo tullessaan on vaan koettava itse. Enkä nyt siis tarkoita mitään sellaista, ”en tiennyt mitä rakkaus on ennen kuin sain lapsen”- settiä, vaan siis oikeasti se on niin jännää miten voit olla niin epätoivoinen ja samaan aikaan kuitenkin niin onnellinen..

Haluisin kuitenkin, että te siellä kertoisitte kommenttikenttään, että mitä te rakastatte eniten äitinä olossa rakastatte, kun kiva on välillä jakaa niitä ilojakin <3

Eilisessä postauksessa kerron pahimman pelkoni äitinä

emmakaisa

8 vastausta artikkeliin “Hei äidit auttakaas vähäsen…”

  1. 7.5kk tytön äitiydessä on parasta se, kun saa hassuttelemalla hänet nauraa käkättämään ja se, kun hän herää aamulla tarmokkaana uuteen päivään; siinä väkisellä ajattelee itsekin, että tästä on tultava hyvä päivä. Innolla seuraan, kuinka vauva oppii varmaan joka viikko jotakin uutta – jonkun äänen tai liikkeen tai yks aamu huomasin, kuinka hän söi itse talk-muruja. Sitä onnellisuuden tunnetta ei vaan voi oikeesti sanoin kuvailla ja se on ihmeellistä, kuinka hyvät hetket pyyhkii pois esim. muutaman huonosti nukutun yön tai itkuisemman päivän. Jokainen päivä on myös erilainen ja ihan pienistäkin asioista tulee hyvälle tuulelle. 🙂

    Vähän off topic mut itsekin luin raskaana äitiblogeja ja mietin et ei hele, mihin soppaan oon lusikkani pistäny. Mutta sitten helpotti, kun tajusin, että jokainen äiti voi olla just sellainen kuin itse haluaa ja ei kaikki vauvat oo yhtä ”vaikeita”. Omaa lapsen itkua jaksaa kuunnella tziljoona kertaa enemmän ku muiden (kaikki ei ees oo itkusia) ja yleensä esim. nämä hulinavaiheet kestää vaan ihan hetken.

    • Joo siis se on kyllä jännä, että oman lapsen kiukuttelua sietää niin paljon paremmin kuin muiden 😀 Ehkä se on se kun sen tuntee! Ja tosiaan ne hiton vaiheet on kyllä tosi nopeasti ohi… onneksi 😀

  2. Parasta on se, kun huomaa nyt 7- ja 5-vuotiaiden äitinä, että on onnistunut kaikista hankaluuksista huolimatta kasvattamaan kohteliaita, empaattisia ja huumorintajuisia lapsia, jotka osaa kertoa omista tunteista ja pohtia sitä oliko joku asia oikein vai väärin. Parasta on perjantai-illat koko perheen kesken sohvalla löhöten, kylkikyljessä. 😘❤

  3. Parasta on ehdottomasti se, että pääsen päivittäin seuraamaan ton maailman fiksuimman, huumorintajusimman ja mahtavimman tyypin kehittymistä. Ja aamuhaleja peiton alla, ne on kans tosi jees 😍😍

  4. Ja sitten on meitä sellaisia äitejä (ja bloggaajia), joille todetaan, että voitko rauhoittua noiden ruusunpunaisten kirjoitusten ja pelkän hattaran kanssa, kun tuntui, että vauvavuoteen mahtui pelkkää pakahduttavaa onnea 😀 Kuulemma se ei ollut mahdollista eikä ainakaan sitä olisi tarvinnut niin paljoa hokea. Luulen, että se hokeminen johtui siitä, että olin jo vuosia voinut vähän huonosti ja vauvan myötä löysin aivan uudenlaisen onnen arkeeni. Ja totta kai joinain päivinä (varsinkin nyt taaperon kanssa ja toista jo odottaessa) meinaa mennä hermot tai päivä voi tuntua pitkältä, mutta kyllä se onnen tunne, joka lapsi päivittäin tuo, on aivan valtava. Parasta on seurata sitä jatkuvaa oppimista ja loppumatonta energiaa. Lapsen kömpiminen peiton alle kainaloon on myös maailman parasta. Ja ne lentosuukot, joita hän antaa ikkunan läpi, kun äiti lähtee jumpalle <3 Puhumattakaan maailman parhaasta äänestä eli lapsen naurusta, kun hänen kanssaan hassuttelee. Kyllähän näitä keksisi vaikka kuinka paljon… 🙂

    http://petrabettina.blogspot.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 10
Tykkää jutusta