Kasvukipuja.

Olen niin monesti tätä toistellut, miten ensimmäisen vuoden loppu tuntuu ihan ekstrasuurelta minulle. Jotenkin tällä on tosi iso merkitys minulle, että ensimmäisestä vuodesta selvittiin ja nyt sitä on jo  ihan erilaisella asenteella arkea kohtaan. Olen muuttunut itse vuoden aikana tosi paljon ja tavallaan en yhtään.

On asioita joista olen kasvanut ulos ja joiden yli olen mennyt. Tavallaan kuitenkin samalla olen pitänyt paljolti kiinni vanhoista rakkaista jutuista. Äitinä olo ei ole ollut minusta helppoa ja edelleen koen kasvukipuja tämän asian kanssa. Äidin rooli on niin vastuullinen, että välillä haluaisin karata sitä viikoksi tai kahdeksi. Ottaa etäisyyttä. Ja samalla minä katson työvuorossa videoita lapsestamme ja ikävöin häntä.

Minun ja lapseni välillä on side, sellainen mitä ei osaa kuvata. Ei kai sitä kukaan osaa. Minä vieroksun todella paljon ajatusta tai tapaa puhua, että ihminen ei tiedä mitä on rakkaus ennenkuin tulee vanhemmaksi. Kyllä minä tiesin mitä se on ennenkuin Emil syntyi. Onhan meistä jokainen rakastanut jotakin joskus. Minä rakastan paljon. Rakastan puolisoani ja rakastan vanhempiani, sisaruksiani, ystäviäni. En kuitenkaan ennen äidiksi tuloa tiennyt millaista on rakastaa omaa lasta. Ja miten olisinkaan voinut tietää`?

Jos minulta kysyttäisiin, että oliko tämä oikea aika tehdä lapsi.. Mitä vastaisin? En minä hittovie tiedä, että oliko? Kestäisinkö jotaina asioita kolmevitosena paremmin? Oliko nyt varmasti eletty tarpeeksi? Ei sitä kukaan voi tietää.. Oikea aika on silloin kun se lapsi tulee. Ei lapselle minusta aikuisiässä ole enää väärää aikaa. Tai ei minun elämässäni.. Ei väärää voi olla kun ei oikein ole varmaan oikeaakaan. Minusta tämä oli hyvä tässä ja nyt ja juurinäin niinkuin nyt kaikki on mennytkin.

Niin monta kertaa olen itkenyt ääneen viimeisenkin viikon aikana. Odotan edelleen, että saisinko olla vielä joskus lähituleivaisuudessa yhden päivän ihan yksin kotona ja turhaudun välillä koko elämääni. Silti rakastan sitä, rakastan sitä juuri sellaisena kuin mitä sen nyt on ja millaiseksi se on tullut. Rakastan lastani niin paljon kun vanhempi voi lastaan rakastaa ja rakastan puolisoani (vaikka se ei hänestä aina varmaan siltä tunnu) niin paljon kuin vaimo voi miestään rakastaa. Silti tämä vuosi oli elämäni rankin, ei varmasti tule olemaan viimeinen laatuaan, mutta aikamoinen savotta se oli silti. Ehkä en tiedä elämästä mitään, ehkä tiedän. Sen tiedän ainakin, että minä olen pian ollut yhden vuoden äiti.

emmakaisa

7 vastausta artikkeliin “Kasvukipuja.”

  1. Amen! Itselläni tuli myös viikko sitten vuosi äitinä täyteen ja tekstisi voisi olla minun suustani. Kiitos kun jaat ajatuksiasi meidän luettavaksi, kiva huomata ettei ole ainoa ajatustensa kanssa! ❤️

  2. Täällä hormonihuuruissa rupesin melkein itkemään – kirjoitit sanoiksi sen, mitä itsellä liikkuu mielessä. Tosin odotan vasta omaa, ensimmäistä lastani, mutta tietyt huolet/ilot ym. ovat käyneet nyt jo mielessä. On rohkeaa, että uskallat sanoa ääneen ne ristiriitaisimmatkin fiilikset; sen, että välillä vastuu olisi kiva vaan siirtää jollekin muulle, mutta samanaikaisesti ei kuitenkaan. Se ääretön rakkaus, mutta toisaalta valtava pelko omasta jaksamisesta ja osaamisesta, kaippa se tekee tulevasta äitiydestä niin uniikkia ja omalaatuista.

  3. Viiden vuoden päästä ihmettelet että ”mitäs tässä nyt tekisi kun kukaan ei tässä tarvi mitään” 😊😉 ellei siis pieniä pyöri jaloissa enemmän. Meillä on nyt 5&7v pojat jotka viettää jo aikaa keskenään ulkona/kavereilla ni välillä miettii et mitä ihmettä. Tässä mä nyt oon vaan ja kukaa ei tarvi mitään. Vois vaikka rauhassa tehdä kotityöt mut eiku mä otankin tirsat. Tsemppiä ❤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 31
Tykkää jutusta