Oman elämänsä herra?

Nainen venyy äitiyden myötä ihan uskomattomiin sfääreihin. On jotenkin niin hassua, että olen nukkunut viimeisen vuoden aikana ehkä neljä yötä heräämättä kertaakaan… Olen mennyt töihin tunnin yö- unilla, olen viettänyt päiviä syömättä sen kummemmin ja silti en koe olevani kovinkaan poikki. Olen miettinyt omaa jaksamistani. Jaksanko koska on pakko jaksaa vai jaksanko vain koska oikeasti jaksan. Onhan se totta, että välillä on ihan hiton väsynyt kaikkeen, mutta en koe olevani mitenkään ylivoimaisen väsynyt. Mietin, että meillähän on tosi helppoa kun on vain yksi lapsi.

Olen saanut reilummalla kauhalla voimaa mitä tulee elämästä selviämiseen. En ole vielä törmännyt asiaan minkä edessä olisin kokenut olevani voimaton. Elämä ei ole minun kohdallani todellakaan ollut aina sitä kirkkainta kristallia, mutta kaikesta on selvitty. Ehkä en jonkun mittapuulla ole elänyt juurikaan tai kokenut mitään, mutta itselleni ihan riittävästi.

Haluaisin kuitenkin oppia sen vahvuuden takaa olemaan myös heikko. Haluaisin heittäytyä ja antaa jonkun ottaa kopin. Mutta kun minä en osaa.

Olen koko aikuisikäni opetellut selviytymään, sitähän se aikuiseksi tulo lähinnä on. Tämä vuosi alkaa nyt olla pian siinä pisteessä, että olen nyt selviytynyt ihan riittämiin. Jaksan lapsiarjen, jaksan työt, mutta en tahdo jaksaa taloudellista epävarmuutta. Töiden alkuni on siirtynyt siirtymistään ja vaikka koitan heittää keikkaa sen mitä pystyn, on tilanne hankala. Olen tottunut itse hoitamaan aina kaiken ja nyt toisen talouteen turvautuminen tuntuu todella vaikealta. Onko tämä se hetki kun minun pitää kaatua ja antaa vaan toisen ottaa koppi?

Olen niin huojentunut, että tilanne korjaantuu pian, sillä haluan oman autonomiani takaisin. Haluan taas käydä kaupassa ja ostaa mitä haluan ja joskus jopa itsellenikin jotain. Toisaalta nämä kuukaudet ovat tehneet minusta ehkä järkevämmän kuluttajan, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Minun on tosi vaikea pyytä apua ja tämä koko kuvio käy minun ylpeyteni päälle, vaikka tämä on tosi normaali kuvio pikkulapsiperheissä… Olenko ainut jonka tosi vaikea suhtautua siihen, että ei ole täysin oman elämänsä herra?

emmakaisa

11 vastausta artikkeliin “Oman elämänsä herra?”

  1. Miä mietin ihan samaa kun jäin maaliskuussa hoitovapaalle. Vanhempainrahalla vielä selviytyi omasta osasta laskuja, etenkin kun työkeikkaa oli jonkun verran lisäksi. Nyt kuitenkn kotihoidontuelle tippuminen on nostanut pienen stressin päälle: lisätöitä tulee haalittua miltein kaikki mahdolliset mutta silti joutuu ”nolona” sanomaan laskujen maksupäivänä, että puoluison pitäisi maksaa isompi siivu. Hän tämän mieluusti kyllä tekee ja järjellä ajateltuna on ihan loogista mennä näin, mutta kyllä minä huolisin omat rahan ansaita.

    Toki lapsen tarpeista huolehtiminen kuuluu molemmille, mutta ei tulisi mieleenkään pyytää mieheltä rahaa esimerkiksi uusiin kenkiin tms. Mieluummin olen ilman jos siitä on kiinni. Toisaalta taas tiedän meidän pärjäävän ihan ok niin kauan kun mulla riittää keikkahommia, mutta kun nekin vaihtelee kuukausittain. Jatkuvasti joutuu jännäämään tuleeko yllättäviä kuluja ja riittääkö rahat kaikkeen tarpeelliseen, jos työvuoroja onkin ollut vähemmän :/

    • Jep kuulostaa niin tutulta tilanteelta! Mulla on ihan sama juttu, että hävettää pyytää toiselta just vaikka, että maksatko koko lyhennyksen kun en nyt pysty..

  2. Ihan ymmärrettävä tunne ja mielenkiintoinen tapa katsoa asiaa. Ehkä on kuitenkin hyvä tuossa vaiheessa muistuttaa itselleen, että yhdessä olette tiimi.
    http://westendmum.fi

  3. Olen nainen ja en missään nimessä halua elää pelkästään mieheni rahoilla. Syksyllä tilanne että jään kotihoidontuelle joten pakko heittää keikkaa että saan myös rahaa talouteen. Olen myös elättänyt meidät perheenä kun molemmat opiskelimme yhdessä tekemällä töitä💪💪

    • Ihan sama juttu, opiskeluaikoina mä olin se kumpi hoiti ns. kaiken 😀

  4. Mulla on taas aika erilainen näkökulma. Meillä mies on halunnut että olen kotona mahdollisimman pitkään ja siis itsekin haluan olla. Joten mieheni on kyllä tiedostanut että tämä tarkoittaa sitä että hän on taloudellisessa vastuussa perheestämme tämän aikaa ja se on molemmille ok. 🙂

    Tottakai välillä ärsyttää ettei oo rahaa kaikkeen mitä haluisi mutta ei tätä lapsen kanssa oloa voi rahalla sitten kuitenkaan mitata.

    Ja minä kyllä juuri pyysin mieheltäni uusia juoksulenkkareita. 😂

    Sitten kun palaan syksyllä töihin alan tietenkin maksamaan omia osuuksiani mutta siihen asti mies maksaa asumisen, laskut ja kaiken. Oma kotihoidontukeni menee lähinnä lapsen vaatteisiin ja päivittäisiin juttuihin, lounaaseen ym, enkä kyllä koe tästä huonoa omaatuntoa. Jos mieheni joskus haluaa opiskella tai olla lapsen kanssa kotona niin sitten minä maksan, tosin minun tuloillani ei kyllä elättöisi pelkästään meidän perhettä. 🙊

    • Meilläkin mies halus että oon kotona mahdollisimman pitkään, mutta sitten iski totuus vasten kasvoja haha 😀 Joo siis ihana jos voi olla, Timon työt on vaan niin ailahtelevia kun se on yrittäjä, että siksi on niin epävarmaa kokoajan.. Jos se olis perus palkkaduunissa niin varmaan olisin vielä syksyyn kotona 🙂

  5. Onko teillä siis molemmilla ne omat rahat? Ei siis että, rahat yhteisiä? En ymmärrä, avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä myös rahojen.

    • Ai kauheaa, siis mä kammoksun ajatusta yhteisistä rahoista. Toki siis sillä ei ole väliä kumpi maksaa kaupassa, mutta kyllä mun rahat on mun rahat ja mä niillä ostan mitä haluan, samoin Timo omillaan. On sit eri asia jakaa nää ”pakolliset” menot puoliksi 🙂

  6. Ella nyt eletään 2010-lukua, ei asioiden tarvitse olla niin vanhanaikaisia. Vanhemmillani on yhteiset rahat ja heillä se toimii, mutta itse haluaisin luultavasti pitää omat rahat, jos olisin naimisissa. Avioliitto ei tarkoita etteikö omaa elämää olisi, ja itselle ainakin olisi helpompaa pitää kiinni omasta elämästä jos olisi omat rahat. Ja vaikka kaikki on yhteistä lain mukaan, käytäntö voi olla eri.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 18
Tykkää jutusta