Instagram vs. todellisuus: voimauttava vai ärsyttävä ilmiö?

Käsi ylös kuinka moni on viimeaikoina törmännyt kuvaan somessa, jossa kuvan laittanut haluaa näyttää kaikki virheensä ja jäät siinä itse miettimään, että onko tämä se ”etsi kuvista viisi eroavaisuutta”- arvoitus?

Olen jo pidemmän aikaa seuraillut paria fitness- äitiä ja ääneenkiin miettinyt tätä ilmiötä joka paljon heidänkin instagramissaan näkyy. Nämä ihmiset ovat tehneet ihan mielettömän työn näyttääkseen siltä miltä näyttävät ja pidän heitä todella suurena inspiraationa itselleni, sillä tiedän miten hektistä elämä välillä on, eikä itsestään huolehtiminen ole millään tavallaan näinä päivinä selviö. On kuitenkin minusta hieman surullista, että ihminen joka on tuonut maailmaan kaksikin lasta pitää vatsassa näkyvää muutamaa ihopoimua ”raakana todellisuutena”.

Minun vatsani, niinkuin moni teistä ehkä muistaa, oli raskausaikana valtava. Painoni muuttui vuoden aikana yhteensä 50kg, ensin 25 ylös ja sitten saman verran alas jättäen todellakin jälkensä vartalooni. Koen, että olen palautunut raskaudesta todella hyvin kaikesta huolimatta. Rauhallisella kuntoilun aloituksella erkaumakin palautui ennalleen. Vatsanahkani on edelleen kuitenkin löysä, mutta mitä muuta kukaan olettaakaan?

En missään nimessä haluaisi antaa lukijoilleni sellaista kuvaa, että kun raskaudesta on jäänyt pieni röllykkä olemaan, olisi se joku suuri hävetty salaisuus jonka nyt haluan teille paljastaa – ”minussakin on virheeni”! Tottakai haluan into piukassa esitellä kuvia tuloksista mitä olen kroppani eteen tehnyt, mutta c’moon, olen kaksivuotiaan pojan äiti, kiittäköön hän geenejään, jolla ei yhtään jäänyt ylimääräistä nahkaa raskauden jälkeen.

Ymmärrän, että näissä instagram vs. todellisuus kuvissa on varmaan ihan aidosti hyvä ajatus takana, mutta itsellä ne aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä, sillä monesti nämä todellisuus- kuvat ovat vielä meidän tavallisten tallaajien silmissä täydellisyyttä. Toisaalta jokainen kokee oman vartalonsa täydellisyyden/epätäydellisyyden niin henkilökohtaisesti, että mikäs minä olen ketään tuomitsemaan kuvistaan. Minua lähinnä huolestuttaa ilmiön seuraukset. Kun se epätäydellinenkin on pitkällä työllä saavutettu, niin mitä minun pitäisi olla mieltä omasta tavallisestani?

Itse en koe raskauden jättämiä muutoksia vartalossani minkäänlaisena virheenä ja toivon, että ei kukaan muukaan äiti. JA vaikka sitä sanotaan, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen, niin kyllä minä viihdyn kropassani, suurimmaksi syyksi koska se toimii ja on terve ja pystyn liikkumaan just niinkuin haluan.

Mutta mitä mieltä? Ovatko nämä ig vs. todellisuus kuvat kaikessa rohkeudessaan kuitenkin juuri niitä kuvia jotka luovat meille niitä ulkonäköpaineita, vai ovatko ne juuri niitä voimauttavia ja samaistuttavia juttuja?

 

Melkein liian hyvä ollakseen totta

Huomenta <3

Voi että miten kiva päivä eilen oli. Ilmoitin perjantaina E:n hoitoon, että en tuo poikaa maanantaina, sillä haluan viettää ”vapaapäivää” ennen yövuoroa minin kanssa. Tuntuu, että viimeaikoina se meidän yhteinen aika on ollut jotenkin kortilla, tai sitten se on se tunne kun mikään aika ei riitä toisen kanssa olemiseen. Meidän elämä on nykyään niin supertavallista perheen elämää, että mietin välillä viitsinkö mitään sen suuremmin siitä edes kirjoitella. Ne perusarkipostaukset ovat kuitenkin olleet aina tosi suosittuja.

Oltiin eilen siis melkein koko päivä E:n kanssa kahdestaan. Tai siis nelistään oikeastaan kun ihana ystäväni Salla ja pieni Ella- vauva viihdyttivät meitä koko päivän. Meillä tämä pariskunnan keskeinen elämä on lähinnä sitä, että eilenkin pussattiin eteisessä kun Timo tuli töistä ja minä lähdin yövuoroon, mutta tämä on nyt tällainen vaihe. Eipä ehdi toisen naama kyllästyttää.

Olen jotenkin karttanut E:n kanssa kaikkia julkisia paikkoja jo tovin. Taaperomme on alkanut tahtoa asioita ja sen myötä ollaan kannettu kiljuvaa pikkuihmistä ulos milloin mistäkin. Yksinään on aina vielä vähän hauskempaa, niin vaunukauppareissut on ihan viimeisiä asioita mitä haluan tehdä ja aina silti niitä teen. Eilen otettiin pitkästä aikaa vaunubiili alle ja suunnattiin riskillä lounaalle. Eikä mitään. Emil oli kuin mikäkin lounaskonkari ja käyttäytyi lähes esimerkillisesti koko meidän reissun ajan. Tämä on nyt kolmas ravintolareissu pienen ajan sisään ja alan olla sitä mieltä, että ollaan kohta ihan dinnerikelpoista porukkaa. Voitteko kuvitella, me olimme TUNNIN lounaalla, siis TUNTI taaperon kanssa syömässä ja hän oikeasti istui viimeistä varttia lukuunottamatta koko reissun.

Lähdettiin lounaalta vielä pasaatiin etsimään Emilille dino- tossuja, mutta kun sellaisia ei löytynyt niin hyvänä kakkosena ostettiin muovinen dinosaurus – kyllä hän sen oli ansainnutkin. E väsähti jo puolessa välissä alennusrekkejä ja kun saimme toisenkin beebon uneen menimme kahville. Nämä kaksi lasta nukkuivat koko meidän kahvihetken ajan. Tämä on jo ajatuksena niin kutkutteleva, että sen toteutuminen on jotain kerran tuhannessa vuodessa. Kaksi alle kaksivuotiasta nukkui samaan aikaan kahvilassa rattaissa ja äidit joivat kahvit rauhassa. Huh! -se todella tapahtui.

Ja jotta jännitys ei loppuisi vielä tähänkään, niin käytiin vielä kaupassa reissun päätteeksi. Kolme lähes täydellistä tuntia, nolla palanutta hermoa.

Kehystän tämän postauksen ja luen sen aina kun usko meinaa loppua.

Vietän pari päivää tässä ihan kuutamolla yövuorojen parissa ja loppuviikosta koitan olla jo sen verran kärryillä maailman menosta ja terve, että pääsisin treenaamaan ja viettämään paria vapaapäivää. Tuntuu ihan kun olisi monta päivää vapaata kun on vaan yöt töissä. hah 😀 Mikäköhän mulla taas meni muuten pieleen kun näköjään tässä postaukessa on kahta eri fonttia.. No väliäkö tuolla, selvän saa kuitenkin. Kivaa päivää sinne!