Kun kaikki oli sanottu…

Lupasin eilen vähän valottaa viimeisiä hetkiä ennen blogin hiljenemistä.

Viime kevät näyttäytyy elämässäni todella ahdistavana ajanjaksona. Tai oikeastaan koko viime talvi. On vähän ehkä rajua puhua omasta ensimmäisen lapsen vauvavuoden lopusta ahdistavana, mutta kaikki ahdistavuus liittyi itseeni ja siihen, että olin ihan hukassa. Kun olet ajatellut, että elämä menee jotenkin ja asiat tietyllä tavalla on sen tajuaminen, että mikään ei todellakaan ole niinkuin olit ajatellut aika rankkaa. Tyhmäkin sen tietää, että eihän elämä mene niinkuin sitä suunnittelee, mutta ihan rehellisesti olin aika naivi kun raskaana tuijotin tulevaa elämääni. Minulla meni vain ehkä viimekesään hyväksyä, että tässä tämä nyt on ja oppia rakastamaan sitä elämää mikä minulla on – ennenkuin se kaikki vedettiin uudelleen jalkojeni alta ja jouduttiin rakentamaan kaikki alusta (mutta oma postauksensa se).

Olin todella ahdistunut viime keväänä työasioista ja vaikka jotenkin uskoin kaiken järjestyvän, olin tosi epätoivoinen töiden suhteen. Tavallaan näin jälkeenpäin sitä miettii, että mihin oli kiire – onko mitään parempaa kuin olla jälkiviisas? Sitten sain sen mitä olin aina halunnut ja halusin antaa sille kaikkeni. Eihän sekään mene ihan enää niin kun sinulla pyörii siinä taapero hoidettavana. Luojan kiitos Timo piti parikuukautta vapaata, eihän mistään olisi oikeasti tullut muuten yhtään mitään..

Oli helppo päättää blogi töiden ja ajan puuttumattomuuden varjolla.

Eihän se ihan niin ollut kuitenkaan, en vain enää uskonut itseeni.

Kun elää blogin kanssa monta vuotta, sitä ehkä alkaa määritellä osittain itsensä blogin kautta. Blogi on ajatuksissa vähintään satakertaa päivässä ja aina sitä miettii mistä kirjoittaisi ja mitä kuvia ja yhteistyötkin pitäisi hoitaa. Huomasin, että en osaa oikein enää kirjoittaa mistään muusta kuin lapsestani ja hittovie- eihän tämä hänen blogi ole. Itseni herätti ehkä suuriten se, että eräänä helmikuisena iltana ABC:n kassan neiti puhutteli Emiliä nimeltä ja vaikka hän oli aivan ihana tyttö ja aivan ihanasti toimi, oli se jotenkin itselleni tietynlainen käännekohta. En halua ruotia oman lapseni asioita täällä, ei tämä ole se paikka vaikka avautua mieli tekisikin.

Aloin miettiä todella tarkkaan sanojani, mietin että en käytä mitään termejä jotka määrittelisivät lapseni ihmisenä ja voi luoja miten hankalaksi kirjoittaminen kävi, eikä minulla ollut sitten oikein mitään muuta sanottavaa. Minusta se on aika surullista. Tavallaan. Mietin, että kaikki smoothiereseptit on jo kirjoitettu ja treenivinkit (niin siis mitkä?) annettu. En ole koskaan ollut mikään fashionista ja ketä kiinnostaa minun arkipäiväni – no ei ketään. En oikein uskaltanut olla mitään mieltä mistään, enkä oikein enää kirjoittaa muutenkaan mitään. Totesin, että silloin on parempi olla hiljaa jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Kului kuukausi, meni parikin kun tajusi miten terapeuttista kirjoittaminen onkaan ollut elämässäni- silti vannoin itselleni ettei tämä tule jatkumaan enää ikinä, minulla ei ole mitään annettavaa. Elin yhden ajanjakson jakamatta sitä julkisesti ja se teki itselleni todella hyvää. Jättää paljon sanomatta ja käsitellä asioita itse. Ehdin vähän ihmetellä itseäni ja sitä mitä elämältäni oikeasti haluan. Hiljalleen mieleeni alkoi juolahdella asioita mistä voisin kirjoittaa, mietin monesti miten kiva tästä olisi kirjoitella ja tästä. Ehdin kasvaa itsenäni, en 100yötäkesään- Emmana, mikä teki minulle todella hyvää.

Ehkä kävin sen matkan hiljaa itsessäni, jolloin ymmärsin ettei minun tarvitse olla niinkuin muut. Minun ei tarvitse tehdä samaa juttua kuin muut ja voin olla ihan rehellisesti ja aidosti sitä mieltä mitä olen. Kaikkien ei tarvitse minusta pitää, kaikkien ei tarvitse olla minun kanssani samaa mieltä.. Mutta minun täytyy rakastaa sitä mitä olen ja olla itselleni rehellinen.

Näihin ajatuksiin. Hyvää yötä <3

”Be yourself; everyone else is already taken” – Oscar Wilde

 

 

emmakaisa

4 vastausta artikkeliin “Kun kaikki oli sanottu…”

  1. Kuinka iloiseksi tulinkaan, kun näin, että olit kirjoittanut! 🙂 Luulen ymmärtäväni vauva-ajan ahdistustasi jonkin verran. Itselläni on aikalailla samanikäinen esikoinen ja vauvavuotena ajattelin, että kylläpäs tämä menee kivasti ja en ole muuttunut ollenkaan, jota seurasi ajanjakso, jossa tunnuin olevani hukassa vähintään itseltäni – ellen sitten muiltakin – ja viimein, vasta muutama kuukausi sitten alkoi tuntua, että olen löytänyt takaisin luokseni. Olen edelleen minä, erilainen, mutta samanlainen. Nyt pystyn aidosti nauttimaan kaikesta ja hyväksyä pikkuhiljaa myös niitä lapsiperhearjen näkökulmia, jotka ovat olleet minulle vaikeita kohdata.

    Toivottavasti löydät ilon kirjoittaa jälleen. Olisi huippua lukea juttujasi, minusta joskus myös niitä lapsijuttujakin. Kaikkea hyvää!

    • Niin, se on hassua kun sitä väkisin koittaa pitää jotenkin sellaisesta ”eihän tässä mikään muutu”- mallista kiinni ja siinä kyllä hukkaa kaiken itsestään. Kyllä mulla kasvu on tapahtunut oikeasti äidiksi vasta varmasti ihan viimeisen vuoden sisällä, tai siis kasvu siihen, että osaa iloita elämästä ja vanhemmuudesta perhearjen ehdoilla. Se on vaikeaa selittää 😀
      Kyllä varmasti tulen miettimään paljonkin asioita ääneen äitiyden kautta. Tuntuisi vaan tosi vieraalta kirjoitella itsessään postausta mikä käsittelisi vain Emiliä, myös ihan siksi, että olen vieläkin sellaisessa duunissa, että haluan jättää asioita blogin ulkopuolelle. Mutta ah, kyllähän tässä saisi taaperon elämästä yhden jos toisenkin jutut 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 32
Tykkää jutusta