Matkani kohti oman elämäni unelmaduunia jatkuu!

Olen aina tiennyt, että haluan tehdä töitä jollain tavalla haastellisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten kanssa. Niin kliseiseltä kun tämä kuulostaa, on se ollut minulle jollain tavalla oma kutsumustyö. Kun koulussa sitten menin harjoitteluun a- klinikalle, loksahtivat palaset paikalleen. Tiesin, että minun paikkani on mielenterveys- ja päihdetyössä jossain muodossa vielä jonakin päivänä.

Ajauduin kuitenkin monen sattuman kautta vakiduuniin kotihoidolle. Sain tehdä sielläkin yllättävän intensiivistä yhteistyötä psykiatrisen osaston kanssa ja iäkkäiden alkoholi, sekä mielenterveysongelmien parissa (vihaan muuten tuota ongelma- sanaa, ei se ole ongelma, se on sairaus). Elämä muutti Tampereelle, jäin edelleen hoivapuolelle roikkumaan, edelleen psyk- puolen iäkkäiden hoitoon, mutta kuitenkin olin muualla kuin missä minä todella halusin olla. Ja tässä kohtaa välihuomio, että rakastan työskennellä iäkkäiden parissa, mutta kutsumukseni ei ole siellä.

Muistanette varmasti kun kerroin viime keväänä kaiken tuskaisen työnhaun jälkeen, että sain paikan juuri sieltä mistä sitä eniten halusin. Sain eräästä avautuvasta yksityisestä mielenterveys ja päihdekuntoutujien yksiköstä sairaanhoitajan paikan. Työnkuvani oli kaikkea sitä mitä olin oikeastaan siihenasti ehtinyt unelmoida. Ennen töitteni alkua keikkailin Tampereen Pitkässäniemessä hankkimassa kokemusta psyk. puolelta, nimenomaan aikuisten hoidossa.

Muutto romutti hetkeksi unelmani. Löysin itseni jälleen hoivapuolelta, toki aivan ihanalta osastolta, mutta koin palanneeni takaisin lähtöruutuun. Hetkeksi työnsin syrjään unelmani ja päätin, että työ kun työ. Olin jo toinen jalka menossa kohti keskussairaalaa ajatellen, että kai tämä on vain yksi haaste elämässäni ja omat pelot on voitettava. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja löysin itseni nuorten vastaanottokodista, jossa olen siis vielä tämän viikon töissä.

Niinkuin olen kertonut, uskon jonkin sortin johdatukseen ja siihen, että asiat tapahtuvat niiden tarkoitetulla tavalla. Tämä minun jaksoni nuorten parissa on opettanut minulle elämästä enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Olen oppinut asioita ennenkaikkea itsestäni ja joutunut tekemään paljon töitä myös omien kipupisteiden kanssa. Minulle on myös kirkkaasti valjennut se, että haluan tehdä psykiatrian puolella töitä, parhaassa tapauksessa vielä päihdepsykiatrian, mutta siis avopuolen vastaanottotyötä ja sinne minä siis seuraavaksi lähden. Tarkoituksenani on aloittaa syksyllä myös koulu ja syventää opintojani psykiatriseksi sairaanhoitajaksi.

En tiedä mihin tämä tie minua on viemässä, mutta minulla on vahva luotto siitä, että oikeaan suuntaan. Kaikella on tarkoituksensa – niin myös tällä!

 

emmakaisa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 26
Tykkää jutusta