Taaperon raivo.

Olenhan minä kuullut niitä juttuja uhmaiästä. Nähnyt kuvia ”tämän vuoksi taaperomme itkee”- otsikolla, mutta en minä tajunnut mitä uhmaikä on ennenkuin meillä käännettiin uhmavivusta uusi vaihe päälle.

En oikein tiedä mistä aloittaisin edes… Se oli viimeviikolla kai joku päivä kun E alkoi pistää hanttiin kaikessa. Onhan hän jo pitkään kiukutellut Timolle ja usein valikoinut äitiä kaikkeen isän sijasta. Nyt on kuitenkin tämä valikoiminen siirtynyt ihan kaikkeen ja E saa ihan jäätäviä raivokohtauksia etenkin kotona kun erinäiset asiat eivät suju niinkuin hän haluaisi. Siinä on kuulkaas vanhempi välillä sormi suussa.

Mitä kinkkisempi tilanne, sitä enemmän sitä miettii tekeekö vanhempana missäkin tilanteessa oikein. Uskon jotenkin, että uhma on etenkin aikaa jolloin jokainen valitsee taistelunsa. Pääsisimme varmaan tosi helpolla jos antaisimme enemmän periksi, mutta toisaalta tässä ei voi kun hävitä jos menee sieltä mistä aita on matalin. Ollaan jo päästetty tilanne aivan liian pitkälle nukkumiskuvioiden kanssa ja tottapuhuen tällä hetkellä Timo nukuttaa Emiliä ensimmäistä kertaa yli kuukauteen niin, että minä olen kotona. Mutta tämä asia helpottuu varmaan ajan kanssa, ehkä. Sitten on ne miljoona muuta asiaa, kuten syöminen, pukeminen, hampaidenpesu ja ylipäätäänsä kaikki arjen asiat mistä tuolla pikkuihmisellä löytyy jokin eriävä mielipide,nämä olisivat helpompia jos vaan antaisi periksi.. Ollaan kuitenkin päätetty pysyä linjassamme siitä miten vanhempi on vanhempi ja lapsi on lapsi.

Epäilemättä meillä on tulossa pitkiä päiviä ja uuvuttavia iltoja, mutta uskon vakaasti siihen että kiitämme vielä itseämme joskus – tai sitten emme, eihän tästä voi koskaan tietää mitä elämä tuo eteemme. Mietin usein naapuriparkoja jotka joutuvat elämään tämän vaiheen kanssamme läpi. Fakta on se, että tuon lapsen on pakko tietyissä rajoissa kestää myös niitä kielteisiä tunteita ja pettymyksiä, sillä mitä hänen elämästään tulee jos hän ei niitä lapsena opi kestämään. Jos hän sitten sen seurauksena huutaa 30min eteisessä takki päällä, niin sitten huutaa. Koitan kuitenkin pieni tuskanhiki otsalla kasvattaa lasta joka käyttäytyy muita kohtaan ystävällisesti ja kunnioittaa vanhempiaan.Lapsemme ei mene pettymyksestä rikki, eikä kasva kieroon kieltämisestä.

Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia uhmasta ja vähän miten kauan siinä on mennyt ja miten siitä on selvitty?