Ehkä sekoan, tai sitten sekoan onnesta..

”Sinun raskas arkesi on sinun lapsesi lapsuus”- ne sanoo.

Tänään iltalenkillä puhuttiin ystävän kanssa miten ristiriitaista vanhemmuus usein on. Tänään kun sananmukaisesti itkin ja nukutin lastani, joka yliväsyneenä potki ja keksi kaikki maailman venkoilut jotta ei nukahtaisi, mietin mennyttä viikkoa ja koko sen tunneskaalaa mitä olen käynyt läpi.

Tulin sunnuntaina yöreissulta takaisin kotiin, minulla on niin kova ikävä, että sydämeen sattui. Aina kun minulla on tosi kova ikävä Emiliä, minä muistan miltä hän tuoksuu. En tiedä mistä se tuoksu tulee, mutta jotenkin vaan tunnen sen. Se on hassua, mutta jotenkin koen edelleen, että meillä on hyvin ainutlaatuinen side toisiimme.. Tai no onhan meillä.

Keskiviikkona me lähdimme pyöräreissulle Sapokkaan, haettiin matkalla jäätelöt ja mentiin ne eräille portaille syömään. Mietin siinä Emilin pyörän perässä juostessani, että en ehkä voisi olla onnellisempi. Olin samalla niin ylpeä ja toisaalta mietin, että en vaan kertakaikkiaan haluaisi, että se ilta olisi loppunut ikinä.

Torstaina heräsi huoli taas vuotavasta nenästä. Pelkäsin ja pelkään edelleen korvatulehduksen uusivan jälleen kerran, tämä suoranainen sairastelukierre toivottavasti päättyy ennen juhannusta kurkku ja korvaspesialistille, kunpa hän tekisin sen päätöksen, että nielu ja kitarisat poistettaisiin, sillä jo syksyllä ne oli suurentuneet. Toisaalta pelkään sitä päätöstä, mutta on ihan kohtuutonta miten paljon tuo lapsi on kipeänä.

Samalla en muista milloin viimeksi pinnani olisi ollut niin tiukassa kuin tänä viikonloppuna. Tänään koko päivän sylissä roikkunut ja pääsääntöisesti lattialla loppuajan kiljunut taaperomme on todella koetellut minun hermojani. Eihän hän tahallaan ole pahalla tuulella, mutta välillä sitä vaan keittää yli – niin rakas kuin tuo pikkuihminen onkin. Siinä sitä koittaa sitten tasapainoilla sen, ”äiti on tässä ja rakastaa sinua tuli mitä tuli”- mantran ja ”äiti muuttaa ihan juuri timbuktuun hiljaisuuden luostariin”- ajatuksen välillä. Sanoinkin jo jossain vaiheessa, että pian revin pääni irti.

Sitten se pikkuihminen on unessa. Silmät kiinni tuhisee, tuo maailman viattomin pikkulapsi. Ja minä muistan vain ne hetket kun hän on rakastanut kovaa. Ne hetket kun olen nauranut kippurassa hänen jutuilleen. Ne hetket kun hänen pieni pää on painunut minun rintaani vasten ja ne hetket kun hän on tarvinut äidin turvaa. Ja niin äiti on tässä, tuli mitä tuli. Kunnes taas muuttaa huomenna illan tullen timbuktuun ja takaisin. Ei enempää- eikä vähempää, elämääni on taaperon myötä tullut tunteet äärilaidasta toiseen.

emmakaisa

10 vastausta artikkeliin “Ehkä sekoan, tai sitten sekoan onnesta..”

  1. Voin niin samaistua, rakastaa niin että sattuu ja välillä nimenomaan haluais kauas pois

  2. Se on just tuota, se äitiys. Maailman parasta – välillä kaikkea muuta. Siihen mahtuu maailman kaikki tunteet, tätä osaani en ikinä vaihtaisi mihinkään, tästä olen äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen. (paitsi joskus huonona hetkenä en :D)

  3. Et ole ainut <3

    Mun mies välillä kyseenalaistaakin ajatuksiani, kun yhdessä hetkessä olen valmis lähettämään taaperon laatikossa siperiaan, ja viimeistään kun katson illalla sitä nukkuvaa tuhisijaa, itken ja kadun niitä ajatuksiani ja en muuta tee kuin rakasta sitä pientä – yhtäkkiä kaikki puoli tuntia sitten koettu tappelu ja hermojen kiristely puolin ja toisin unohtuu nopeasti.

    Kaikkein helpottavinta on siis lukea näitä ja saada sitää vertaistukea, että täydellisiä äitejä ollaan kaikki siitä tunnekirjosta (ja sen tunnekirjon vuoksi!!) huolimatta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 38
Tykkää jutusta