Kun kaikki oli sanottu…

Lupasin eilen vähän valottaa viimeisiä hetkiä ennen blogin hiljenemistä.

Viime kevät näyttäytyy elämässäni todella ahdistavana ajanjaksona. Tai oikeastaan koko viime talvi. On vähän ehkä rajua puhua omasta ensimmäisen lapsen vauvavuoden lopusta ahdistavana, mutta kaikki ahdistavuus liittyi itseeni ja siihen, että olin ihan hukassa. Kun olet ajatellut, että elämä menee jotenkin ja asiat tietyllä tavalla on sen tajuaminen, että mikään ei todellakaan ole niinkuin olit ajatellut aika rankkaa. Tyhmäkin sen tietää, että eihän elämä mene niinkuin sitä suunnittelee, mutta ihan rehellisesti olin aika naivi kun raskaana tuijotin tulevaa elämääni. Minulla meni vain ehkä viimekesään hyväksyä, että tässä tämä nyt on ja oppia rakastamaan sitä elämää mikä minulla on – ennenkuin se kaikki vedettiin uudelleen jalkojeni alta ja jouduttiin rakentamaan kaikki alusta (mutta oma postauksensa se).

Olin todella ahdistunut viime keväänä työasioista ja vaikka jotenkin uskoin kaiken järjestyvän, olin tosi epätoivoinen töiden suhteen. Tavallaan näin jälkeenpäin sitä miettii, että mihin oli kiire – onko mitään parempaa kuin olla jälkiviisas? Sitten sain sen mitä olin aina halunnut ja halusin antaa sille kaikkeni. Eihän sekään mene ihan enää niin kun sinulla pyörii siinä taapero hoidettavana. Luojan kiitos Timo piti parikuukautta vapaata, eihän mistään olisi oikeasti tullut muuten yhtään mitään..

Oli helppo päättää blogi töiden ja ajan puuttumattomuuden varjolla.

Eihän se ihan niin ollut kuitenkaan, en vain enää uskonut itseeni.

Kun elää blogin kanssa monta vuotta, sitä ehkä alkaa määritellä osittain itsensä blogin kautta. Blogi on ajatuksissa vähintään satakertaa päivässä ja aina sitä miettii mistä kirjoittaisi ja mitä kuvia ja yhteistyötkin pitäisi hoitaa. Huomasin, että en osaa oikein enää kirjoittaa mistään muusta kuin lapsestani ja hittovie- eihän tämä hänen blogi ole. Itseni herätti ehkä suuriten se, että eräänä helmikuisena iltana ABC:n kassan neiti puhutteli Emiliä nimeltä ja vaikka hän oli aivan ihana tyttö ja aivan ihanasti toimi, oli se jotenkin itselleni tietynlainen käännekohta. En halua ruotia oman lapseni asioita täällä, ei tämä ole se paikka vaikka avautua mieli tekisikin.

Aloin miettiä todella tarkkaan sanojani, mietin että en käytä mitään termejä jotka määrittelisivät lapseni ihmisenä ja voi luoja miten hankalaksi kirjoittaminen kävi, eikä minulla ollut sitten oikein mitään muuta sanottavaa. Minusta se on aika surullista. Tavallaan. Mietin, että kaikki smoothiereseptit on jo kirjoitettu ja treenivinkit (niin siis mitkä?) annettu. En ole koskaan ollut mikään fashionista ja ketä kiinnostaa minun arkipäiväni – no ei ketään. En oikein uskaltanut olla mitään mieltä mistään, enkä oikein enää kirjoittaa muutenkaan mitään. Totesin, että silloin on parempi olla hiljaa jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Kului kuukausi, meni parikin kun tajusi miten terapeuttista kirjoittaminen onkaan ollut elämässäni- silti vannoin itselleni ettei tämä tule jatkumaan enää ikinä, minulla ei ole mitään annettavaa. Elin yhden ajanjakson jakamatta sitä julkisesti ja se teki itselleni todella hyvää. Jättää paljon sanomatta ja käsitellä asioita itse. Ehdin vähän ihmetellä itseäni ja sitä mitä elämältäni oikeasti haluan. Hiljalleen mieleeni alkoi juolahdella asioita mistä voisin kirjoittaa, mietin monesti miten kiva tästä olisi kirjoitella ja tästä. Ehdin kasvaa itsenäni, en 100yötäkesään- Emmana, mikä teki minulle todella hyvää.

Ehkä kävin sen matkan hiljaa itsessäni, jolloin ymmärsin ettei minun tarvitse olla niinkuin muut. Minun ei tarvitse tehdä samaa juttua kuin muut ja voin olla ihan rehellisesti ja aidosti sitä mieltä mitä olen. Kaikkien ei tarvitse minusta pitää, kaikkien ei tarvitse olla minun kanssani samaa mieltä.. Mutta minun täytyy rakastaa sitä mitä olen ja olla itselleni rehellinen.

Näihin ajatuksiin. Hyvää yötä <3

”Be yourself; everyone else is already taken” – Oscar Wilde

 

 

Emma äitiyden takana

Uuden elämäntilanteen myötä blogin pariin on tullut varmasti muutamakin uusi ihminen. Kaikki eivät ole seuranneet matkaani bloggerista alkaen (ei varmaan kukaan?), joten ajattelin tehdä tällaisen esittelypostauksen uusille ja miksei vanhoillekin lukijoille. Kerron nyt sen mitä olen äitinä olon lisäksi.

milkakuvat

Olen vuonna 1989 Haminassa syntynyt naisen alku. Puhun silti aina meneväni Kotkaan ja miellän itseni hyvin usein edelleen Kotkalaiseksi, vaikka en koskaan sitä kodikseni tuntenutkaan. Olen elämästäni asunut myöskin Israelissa isäni ulkomaankomennuksen vuoksi yhteensä kaksi vuotta. Nyt meidän perheemme koti on Tampereella, Hervannassa ja odotan sitä päivää, että pääsemme takaisin keskustan tuntumaan. Vaikka asuntoamme rakastankin sydämeni jäi Kalevaan.

Olen naimisissa maailman hienoimman miehen, Timon kanssa. Olemme olleet pian vuoden naimisissa (minne se vuosi katosi?) ja seurustelua meillä on takana viisi vuotta (Timo korjaa jos muistan väärin). Tarinamme alkoi kun menin Timolle hierontaan – se olikin yksi niistä kolmesta hierontakerrasta meidän yhteiselomme aikana :D!

Olen harrastanut liikuntaa koko elämäni enemmän tai vähemmän. Ette ehkä usko, mutta lapsena olin todella hyvä uimisessa ja olisin varmaan ollut siinä hyvä ihan kilpailutasolla, ellen olisi sitä lopettanut. Nyt en mielelläni astu jalallanikaan uimahalliin, tästä kammosta pitäisi kyllä päästä yli! Olen harrastanut kaikkea sirkuksesta partioon, mutta minun lajini oli ja tulee aina olemaan tanssi.

Muuttaessani Kotkasta Tampereelle jätin taakseni yhden elämäni hienoimmista kokemuksista – nimittäin tanssiryhmän nimeltä Bionic crew. Sen jälkeen en ole oikein osannut lähteä mihinkään mukaan, sillä ikävöin niin kovasti ryhmäämme <3 Alla olevaa videota alettiin kuvata juuri niihin samoihin aikoihin kaksi vuotta sitten kun muutimme, jos oikein tarkasti katsoo, niin saatan vielä vilahtaa jossakin kohtauksissa 😀

Viimeiset kaksi vuotta olen lähinnä harrastanut kuntosaliharjoittelua ja lenkkeilyä, mutta nyt synnytyksen jälkeen olen vain lenkkeillyt.

Lempiruokani on tortillat ja syömme niitä ainakin kerran viikossa. Lempijuomani on kuohuviini (viimeisin iloinen yllätys oli Siltsu- skumppa). Meillä on kaksi siamilaista kissaa, joista toinen asuu Haminassa Timon vanhemmilla, sillä hän ei enää muuton jälkeen meille sopeutunut. Pidän juhlien järjestämisestä ja rakastan yllätyksiä. Tykkään matkustella, mutta en ole yhtään omatoimimatkailija vaan tykkään, että voin heittää aivot narikkaan ja maata altaalla koko loman (ollaan niin bamsehotellien tulevia asiakkaita). Olen ammatiltani sairaanhoitaja, mutta haaveilen tosiaan työllistäväni itseni blogin parissa ihan täyspäiväisesti.

Lisää minusta saatte tietää kun vastailen kysymyksiin alkuviikosta! Kysymyksiä voi vielä jättää sunnuntaihin asti TÄHÄN postaukseen.

Ihanaa viikonloppua ja terkut Mäntyharjusta.. Kertokaa joku nyt äkkiä, että miten saan tämän kylän keskustassa kulumaan huomenna kaksi tuntia E:n kanssa kahdestaan?!?

milkakuvat2

Kuvat: Milka/ Olennaisuuksia- Blogi