Kasvukipuja.

Olen niin monesti tätä toistellut, miten ensimmäisen vuoden loppu tuntuu ihan ekstrasuurelta minulle. Jotenkin tällä on tosi iso merkitys minulle, että ensimmäisestä vuodesta selvittiin ja nyt sitä on jo  ihan erilaisella asenteella arkea kohtaan. Olen muuttunut itse vuoden aikana tosi paljon ja tavallaan en yhtään.

On asioita joista olen kasvanut ulos ja joiden yli olen mennyt. Tavallaan kuitenkin samalla olen pitänyt paljolti kiinni vanhoista rakkaista jutuista. Äitinä olo ei ole ollut minusta helppoa ja edelleen koen kasvukipuja tämän asian kanssa. Äidin rooli on niin vastuullinen, että välillä haluaisin karata sitä viikoksi tai kahdeksi. Ottaa etäisyyttä. Ja samalla minä katson työvuorossa videoita lapsestamme ja ikävöin häntä.

Minun ja lapseni välillä on side, sellainen mitä ei osaa kuvata. Ei kai sitä kukaan osaa. Minä vieroksun todella paljon ajatusta tai tapaa puhua, että ihminen ei tiedä mitä on rakkaus ennenkuin tulee vanhemmaksi. Kyllä minä tiesin mitä se on ennenkuin Emil syntyi. Onhan meistä jokainen rakastanut jotakin joskus. Minä rakastan paljon. Rakastan puolisoani ja rakastan vanhempiani, sisaruksiani, ystäviäni. En kuitenkaan ennen äidiksi tuloa tiennyt millaista on rakastaa omaa lasta. Ja miten olisinkaan voinut tietää`?

Jos minulta kysyttäisiin, että oliko tämä oikea aika tehdä lapsi.. Mitä vastaisin? En minä hittovie tiedä, että oliko? Kestäisinkö jotaina asioita kolmevitosena paremmin? Oliko nyt varmasti eletty tarpeeksi? Ei sitä kukaan voi tietää.. Oikea aika on silloin kun se lapsi tulee. Ei lapselle minusta aikuisiässä ole enää väärää aikaa. Tai ei minun elämässäni.. Ei väärää voi olla kun ei oikein ole varmaan oikeaakaan. Minusta tämä oli hyvä tässä ja nyt ja juurinäin niinkuin nyt kaikki on mennytkin.

Niin monta kertaa olen itkenyt ääneen viimeisenkin viikon aikana. Odotan edelleen, että saisinko olla vielä joskus lähituleivaisuudessa yhden päivän ihan yksin kotona ja turhaudun välillä koko elämääni. Silti rakastan sitä, rakastan sitä juuri sellaisena kuin mitä sen nyt on ja millaiseksi se on tullut. Rakastan lastani niin paljon kun vanhempi voi lastaan rakastaa ja rakastan puolisoani (vaikka se ei hänestä aina varmaan siltä tunnu) niin paljon kuin vaimo voi miestään rakastaa. Silti tämä vuosi oli elämäni rankin, ei varmasti tule olemaan viimeinen laatuaan, mutta aikamoinen savotta se oli silti. Ehkä en tiedä elämästä mitään, ehkä tiedän. Sen tiedän ainakin, että minä olen pian ollut yhden vuoden äiti.

Hatara mieli.. Ovatko nämä nyt äitiaivot?

*Sisältää mainoslinkkejä

Olen ollut aina se ihminen, joka tietää missä tavarat ovat. Se ihminen joka muistaa sinun ja naapureidenkin puhelinnumerot, sekä vähintäänkin työvuorot. Töissä harvoin unohdin yhtään mitään ja kotona olen aina tiennyt mistä mikäkin tavara löytyy. Nyt vuosi kotona on tehnyt tehtävänsä. Aivoni ovat vähintäänkin virransäästötilassa.

Olen viimeisen vuoden aikana hukannut lompakkoni varmaan tuhat kertaa. Olen konkreettisesti hukannut sen monesti ja kotoa sitä on etsitty useampaan otteeseen. Hävitän kotona tavaroita, sillä ajatuksissani laitan niitä ihan mihin vaan. Joudun toden teolla miettimään mitä olen sopinut milloinkin ja unohdan Timon työvuorot, mitä en ikinä ole ennen tehnyt.

Minua ärsyttää, että kaupasta tulee kotiin ilman kauppalappua vain murto osa tärkeistä ostettavista ja aina saa olla hakemassa täydennystä. Minua ärsyttää etsiä tavaroita kotoa ja vielä enemmän minua ärsyttää tunne siitä, että jotain on nyt jäänyt tekemättä/ unohtunut.

Olen aina vihannut sitä kun ihmiset sanovat, että ”en pysty ajattelemaan näillä äitiaivoillani/raskausaivoilla/ imetysaivoilla”. Tavallaan ymmärrän kuitenkin mistä tämä kumpuaa. Etenkin nyt kun Emil soheltaa ympäriinsä jää minulta tosi paljon asioita kuulematta, huomioimatta ja näkemättä. En pysty oikein keskittymään mihinkään, joten kaupastakin tulee kotiin lapusta huolimatta ehkä 2/3 tavaroista.

Toivon tilanteen korjaantuvan töihinpaluun koittaessa. En ole se ihminen, joka unohtelee asioita tai ei kuuntele mitä toiset minulle puhuvat. Olen huolissani muistini laadusta ja haluan päästä jo tekemään töitä aivoillani. Auta armias jos en olisi tätä vuotta kirjoittanut, pitäisi varmaan aakkosetkin opetella uudestaan:D.

Sanokaa please, että en ole yksin tämän asian kanssa?

BTW. Luulin, että meillä oli eroahdistusta ilmassa noin kuukausi sitten. Olin väärässä. NYT meillä on sitä eroahdistusta todella.  nimim. tarvisin taas kantoliinaa…

Jos muuten kuvien vaaleanpunainen tyyli nappasi, niin nämä vaatteet löydät House of Brandonilta, kevät- uutuuksiin pääset suoraan TÄÄLTÄ.* Kuvien vaaleanpunainen takki TÄÄLLÄ*.