Yhden aikakauden loppu.

Minun piti julkaista tämä teksti jo eilen illalla, mutta kuinkas ollakkaan meillä tämä korvakierre jatkuu vaan ja sen vuoksi ilta menikin Emil kainalossa. Olen kyllä niin kiitollinen, että otettiin silloin aikanaan tuo laaja vakuutus hänelle, sillä oli taas niin älyttömän vaivatonta tänään aamulla varata aika lääkäriin. Ei saatu kovin paljoa toivoa, että tämäkään kuuri purisi ja putkitusvaihtoehtokin alkaa olla aika varteenotettava. Seuraava viikko sen aikalailla näyttää. Onneksi tänään ei ollut mitään ihmeellistä, niin en vienyt Emiliä päiväkotiin. Sain kuitenkin hoidettua pakolliset asiat tässä kun tuo minimies nukkuu.

Tämän viikon vetelen vielä aika lunkisti menemään, mutta tällä erää näyttää siltä, että minun keikkasairaanhoitajan ura päättyy hyvinkin pian. Kuten joskus sanoinkin, tulee blogi kokemaan kovia töitteni myötä ja tulen kirjoittelemaan harvemmin. Olen kuitenkin pitkän pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että minun aikani bloggarina alkaa tulla tiensä päähän.

Olen tässäkin asiassa sellainen kaikki tai ei mitään ihminen ja nyt viimeaikoina olen kokenut etten voi antaa enää blogille sitä parasta itseäni. Kirjoittaminen on ollut välillä hieman takkuilevaa ja tuntuu, että asiaa ei ole enää niinkuin ennen, tai jos on asiaa niin se usein on sanottu jo sataan kertaan. Se ehkä eniten purkamista vaatinut vauvavuosi on takana ja elämässä katsotaan eteenpäin. Ehkä se on osittain syynä, että en oikein ole ehtinyt kuvailla ja kun arki on töitä ja kotia ei sitä sisältöä enää ole niinkuin minun ollessani kotona kaiket päivät.

Toisaalta työnkuvani tulee jatkossa olemaan sellainen, että haluan hieman rajata someni sisältöä tarkemmin, joten se vaikuttaa osaltaan paljon tähän minun päätökseeni. Tämä on kuitenkin pieni hinta siitä, että saan tulevaisuudessa tehdä sitä mistä olen unelmoinut.

Olisi epäreilua teille tehdä asiat puoliteholla ja tuottaa huonoa blogisisältöä, mutta olisi myös itselle väärin tehdä jotain mikä ei enää tuota iloa niin paljon kuin ennen. On jotenkin ihan absurdia kirjoittaa tätä, sillä en olisi ikinä kuvitellut, että oikeasti pystyisin tekemään näin. On jotenkin ihan outoa ajatella, että iltaisin ei tarvisi tehdä enää mitään jos ei halua. Toisaalta välillä kun asiat eivät ole omasta tahdosta kiinni vaan illan hässäkkä on ollut kaikkea muuta kuin kirjoittamiselle otollinen, olen potenut ihan turhaan tosi huonoa omatuntoa kirjoittamattomuudestani.

Jatkan kuitenkin kirjoittamista vielä kesäkuun ensimmäisen viikon, minun pitää viedä loppuun ne asiat mitä olen aloittanut. Tulen kirjoittamaan ihan niinkuin ennenkin ja tämä tuskin tulee vaikuttamaan sisältööni. On helpompaa nyt olla kun olen ollut avoin, päätöksen teon jälkeen, on ollut jotenkin tosi vaikeaa kirjoittaa mistään kun minulla on ollut ihan epärehellinen olo. Nyt tämä on kuitenkin sanottu ääneen ja tuntuu kuin kivi olisi tippunut sydämeltäni.

Aion jatkossa pitää instagramini aktiivisena, joten se kannattaa itselleen lisätä mikäli meidän kuulumiset kiinnostaa, toki vielä nyt reilut pari viikkoa päivittelen blogia. On tämä jotenkin hassua. Mutta eikö se niin mene, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa?

Kasvukipuja.

Olen niin monesti tätä toistellut, miten ensimmäisen vuoden loppu tuntuu ihan ekstrasuurelta minulle. Jotenkin tällä on tosi iso merkitys minulle, että ensimmäisestä vuodesta selvittiin ja nyt sitä on jo  ihan erilaisella asenteella arkea kohtaan. Olen muuttunut itse vuoden aikana tosi paljon ja tavallaan en yhtään.

On asioita joista olen kasvanut ulos ja joiden yli olen mennyt. Tavallaan kuitenkin samalla olen pitänyt paljolti kiinni vanhoista rakkaista jutuista. Äitinä olo ei ole ollut minusta helppoa ja edelleen koen kasvukipuja tämän asian kanssa. Äidin rooli on niin vastuullinen, että välillä haluaisin karata sitä viikoksi tai kahdeksi. Ottaa etäisyyttä. Ja samalla minä katson työvuorossa videoita lapsestamme ja ikävöin häntä.

Minun ja lapseni välillä on side, sellainen mitä ei osaa kuvata. Ei kai sitä kukaan osaa. Minä vieroksun todella paljon ajatusta tai tapaa puhua, että ihminen ei tiedä mitä on rakkaus ennenkuin tulee vanhemmaksi. Kyllä minä tiesin mitä se on ennenkuin Emil syntyi. Onhan meistä jokainen rakastanut jotakin joskus. Minä rakastan paljon. Rakastan puolisoani ja rakastan vanhempiani, sisaruksiani, ystäviäni. En kuitenkaan ennen äidiksi tuloa tiennyt millaista on rakastaa omaa lasta. Ja miten olisinkaan voinut tietää`?

Jos minulta kysyttäisiin, että oliko tämä oikea aika tehdä lapsi.. Mitä vastaisin? En minä hittovie tiedä, että oliko? Kestäisinkö jotaina asioita kolmevitosena paremmin? Oliko nyt varmasti eletty tarpeeksi? Ei sitä kukaan voi tietää.. Oikea aika on silloin kun se lapsi tulee. Ei lapselle minusta aikuisiässä ole enää väärää aikaa. Tai ei minun elämässäni.. Ei väärää voi olla kun ei oikein ole varmaan oikeaakaan. Minusta tämä oli hyvä tässä ja nyt ja juurinäin niinkuin nyt kaikki on mennytkin.

Niin monta kertaa olen itkenyt ääneen viimeisenkin viikon aikana. Odotan edelleen, että saisinko olla vielä joskus lähituleivaisuudessa yhden päivän ihan yksin kotona ja turhaudun välillä koko elämääni. Silti rakastan sitä, rakastan sitä juuri sellaisena kuin mitä sen nyt on ja millaiseksi se on tullut. Rakastan lastani niin paljon kun vanhempi voi lastaan rakastaa ja rakastan puolisoani (vaikka se ei hänestä aina varmaan siltä tunnu) niin paljon kuin vaimo voi miestään rakastaa. Silti tämä vuosi oli elämäni rankin, ei varmasti tule olemaan viimeinen laatuaan, mutta aikamoinen savotta se oli silti. Ehkä en tiedä elämästä mitään, ehkä tiedän. Sen tiedän ainakin, että minä olen pian ollut yhden vuoden äiti.