Ihmeellisiä on äidin tunteet.

Näin jälkikäteen on helppoa olla viisas, mutta nyt kun ajattelen itseäni ensimmäisinä kuukausinä äitinä, tekisi mieli sanoa, että mihin oli kiire? Raskausaikana minulla oli päällisin puolin mielessä miten haluan viettämään omaa aikaa, vaikka silloinhan sitä oli- ei juuri muuta. E:n syntymän myötä tarve saada ”happea” lisääntyi. Ehkä sitä silloin halusi niin tiukasti pitää kiinni siitä entisestä elämästä? Ehkä silloin ei osannut heittäytyä ajatukseen, että elämässä kaikki muuttuu ja elämä on tässä ja nyt. Mene ja tiedä.

Ei ole lapsivapaan voittanutta, paitsi omalla kohdallani se on nykyisin paluu kotiin. Samalla kun E on kasvanut, on kasvanut myös rakkauteni tätä lasta kohtaan, rakastan niin että sattuu. Välillä mietin, että voinko enää rakastaa enempää, mutta kai sitä voi? En vieläkään ole se äiti joka ei raaski jättää lasta hoitoon, mutta nykyään se on vaikeampaa. En ehkä osannut kaiken sen häsläämisen keskellä elää vauva- arkea niin, että olisin nähnyt sen ainutlaatuisuuden, tai sitten en vaan jotenkin ole vauvaihminen, mutta minä nautin tästä arjesta päivä päivältä enemmän.

Vaikka samalla tuntuu, että eletään ihan ylivoimaisesti elämämme raskainta aikaa tällä hetkellä, niin samalla nautin arjestamme enemmän kuin ikinä. Tämä on tosi ristiriitaista aikaa. Huomaan, että olen välillä ihan piipussa ja sitten kun se aivan hulluna odotettu yö poissa kotoa koittaa, olen jo seuraavana aamuna pakahtua ikävästä. Tämäkin on sellainen piirre mille ehkä joskus paljon ennen E:n syntymää naureskelin ihmisissä. ”Minusta ei ainakaan” on niin usein päässyt suustani.

Sain viimeyönä nukkua ja nukahtaa ilman tietoa katkonaisesta yöstä. Nukuin ihan äärimmäisen hyvin ja on tosi levännyt fiilis vaikka koulutuspäivä olikin rakas. Silti lasken tässä bussissa minuutteja, että saan meidän minin syliin ja pääsen illalla taistelemaan hänen nukahtamisensa kanssa. Ihmeellistä on vanhemman tunteiden vuoristorata. Ihmeellistä on mikä side sen oman lapsen kanssa kasvaa.

Ei miulla tänään muuta.

Ihanaa viikonloppua<3

Multitaskaaja- supermutsi

Taannoin mennessäni yövuoroon istuin työpaikan tuoliin ja sanoin, että ”hitto mikä päivä, olen kyllä ihan loppu”. Siinä sitten mietiskelin päivääni ja totesin, että päiväni oli ollu ihan huippukiva. Kauneudenhoito, ystävän tapaamista, työpalaveria ja ulkoleikkejä kotona. Oli ollut siihen hetkeen kun menin töihin liikkeessä  aivan koko päivän. Tämä on ihan normaali päivä minun elämästäni, en koe sen olevan mitenkään raskasta, mutta päivän päätteeksi olen silti aika usein aivan kaikkeni antanut. Etenkin vapaapäivät tuntuu välillä olevan niitä pahimpia kun en käy töissä lepäämässä, hah.

Minulla oli joskus viime kevään ihmeellinen ajatus siitä, että pitäisi saada hulluna asioita aikaiseksi. Katselin ympärilläni touhottavia superäitejä jotka pyöritti yrityksiä (huomaa monikko) opiskeli ja teki töitä ja vielä siinä sivussa treenasi hulluna tulematta itse ihan hulluiksi. Mietin siinä itse hieman väsyneenä pelkkään hengittämiseen, että en taida olla oikein ihminen enkä mikään kun ei minusta ole tuohon kaikkeen. Olin tosi väsynyt jo pelkästä työnhausta. Kun blogi jäi tauolle, jäi myös minun ajatukseni siitä, että minun pitäisi paljon ja kaikkea. Tajusin, että oikeasti puolet siitä ajatuksestani tehdä kaikkea kokoajan oli myös jotain itselleni asettamaa painetta olla jotenkin tosi tehokas koko ajan ja muistaa kertoa se ääneen.

Tunne omat voimavarasi.

Oli päiviä kun oltiin vaan. Oli päiviä kun tehtiin kaikkea ja kaikkea. Minussa riittää energiaa ja kapasiteettia vaikka mihin, mutta olen todennut sen kapasiteetin olevan lopulta hyvin rajallinen. Mietin pitkään halusinko ottaa edes blogia enää mukaan arkeen, mutta tämä tuntui ja tuntuu edelleen tuovan hyvää energiaa, joten päätös oli oikea. Olen kuitenkin tiedostanut sen, että tässä on nyt minun maksimi. Kaikki arjessa rullaa, eikä minun tarvitse jaksaa mitään. Jaksamisella tarkoitan, että sitten kun pitää miettiä, että mitä kaikkea minä enää jaksan ottaa arkeeni, niin ollaan jo kuormitettu sitä liikaa. Nyt kaikki menee hyvin ja välillä toki väsyttää, mutta se kuuluu elämään. Sellaisia päiviä jolloin totean olevani aivan loppu on enää tosi harvoin ja yleensä silloinkin olen vain itse kuormittanut itseni.

Arvostan ihan älyttömästi ystäviäni jotka jaksavat perhearjen keskellä yrittää, opiskella, olla ystäviä, vaimoja ja vielä hoitaa itseäänkin kunnialla. On ollut kuitenkin vapauttavaa todeta, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea ollakseni hyvä tai riittävä. Se, että olen läsnä lapselleni ja puolisolleni, sekä pidän huolta itsestäni töiden ohessa on jo tosi suuri saavutus ja enemmän kuin tarpeeksi.

Ehkä haluan vaan siis sanoa tällä postauksella, että no stress. Toiset ihmiset on tehty tekemään ja toisten ihmisten kapasiteetti on käytetty vähän vähemmästäkin, niinkuin minun. Olen aina ollut tosi huono keskittymään ja tässäkin asiassa mitä enemmän on sitä enemmän, eli kun ärsykettä on liikaa, en jaksa enää keskittyä mihinkään. Saan pidettyä oman arkeni langat käsissä ja homman kasassa, mutta kyllä minä siitä huolimatta unohtelen tosi paljon asioita. Ja hei siistiähän tässä on se, että meidän ei luojan kiitos tarvi olla samanlaisia, vielä siistimpää olisi kun osattaisiin olla vertaamatta itseämme muihin ja opittaisiin olemaan ylpeitä itsestä just näillä resursseilla mitä on milloinkin käytössä.

Ihanaa viikonlopun alkua<3