Yhden aikakauden loppu.

Minun piti julkaista tämä teksti jo eilen illalla, mutta kuinkas ollakkaan meillä tämä korvakierre jatkuu vaan ja sen vuoksi ilta menikin Emil kainalossa. Olen kyllä niin kiitollinen, että otettiin silloin aikanaan tuo laaja vakuutus hänelle, sillä oli taas niin älyttömän vaivatonta tänään aamulla varata aika lääkäriin. Ei saatu kovin paljoa toivoa, että tämäkään kuuri purisi ja putkitusvaihtoehtokin alkaa olla aika varteenotettava. Seuraava viikko sen aikalailla näyttää. Onneksi tänään ei ollut mitään ihmeellistä, niin en vienyt Emiliä päiväkotiin. Sain kuitenkin hoidettua pakolliset asiat tässä kun tuo minimies nukkuu.

Tämän viikon vetelen vielä aika lunkisti menemään, mutta tällä erää näyttää siltä, että minun keikkasairaanhoitajan ura päättyy hyvinkin pian. Kuten joskus sanoinkin, tulee blogi kokemaan kovia töitteni myötä ja tulen kirjoittelemaan harvemmin. Olen kuitenkin pitkän pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että minun aikani bloggarina alkaa tulla tiensä päähän.

Olen tässäkin asiassa sellainen kaikki tai ei mitään ihminen ja nyt viimeaikoina olen kokenut etten voi antaa enää blogille sitä parasta itseäni. Kirjoittaminen on ollut välillä hieman takkuilevaa ja tuntuu, että asiaa ei ole enää niinkuin ennen, tai jos on asiaa niin se usein on sanottu jo sataan kertaan. Se ehkä eniten purkamista vaatinut vauvavuosi on takana ja elämässä katsotaan eteenpäin. Ehkä se on osittain syynä, että en oikein ole ehtinyt kuvailla ja kun arki on töitä ja kotia ei sitä sisältöä enää ole niinkuin minun ollessani kotona kaiket päivät.

Toisaalta työnkuvani tulee jatkossa olemaan sellainen, että haluan hieman rajata someni sisältöä tarkemmin, joten se vaikuttaa osaltaan paljon tähän minun päätökseeni. Tämä on kuitenkin pieni hinta siitä, että saan tulevaisuudessa tehdä sitä mistä olen unelmoinut.

Olisi epäreilua teille tehdä asiat puoliteholla ja tuottaa huonoa blogisisältöä, mutta olisi myös itselle väärin tehdä jotain mikä ei enää tuota iloa niin paljon kuin ennen. On jotenkin ihan absurdia kirjoittaa tätä, sillä en olisi ikinä kuvitellut, että oikeasti pystyisin tekemään näin. On jotenkin ihan outoa ajatella, että iltaisin ei tarvisi tehdä enää mitään jos ei halua. Toisaalta välillä kun asiat eivät ole omasta tahdosta kiinni vaan illan hässäkkä on ollut kaikkea muuta kuin kirjoittamiselle otollinen, olen potenut ihan turhaan tosi huonoa omatuntoa kirjoittamattomuudestani.

Jatkan kuitenkin kirjoittamista vielä kesäkuun ensimmäisen viikon, minun pitää viedä loppuun ne asiat mitä olen aloittanut. Tulen kirjoittamaan ihan niinkuin ennenkin ja tämä tuskin tulee vaikuttamaan sisältööni. On helpompaa nyt olla kun olen ollut avoin, päätöksen teon jälkeen, on ollut jotenkin tosi vaikeaa kirjoittaa mistään kun minulla on ollut ihan epärehellinen olo. Nyt tämä on kuitenkin sanottu ääneen ja tuntuu kuin kivi olisi tippunut sydämeltäni.

Aion jatkossa pitää instagramini aktiivisena, joten se kannattaa itselleen lisätä mikäli meidän kuulumiset kiinnostaa, toki vielä nyt reilut pari viikkoa päivittelen blogia. On tämä jotenkin hassua. Mutta eikö se niin mene, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa?

Mitä jos kirjoittaisinkin parisuhdeblogia?

Minulla oli tänään hieman raskas päivä. Päivä oli raskas ihan oman itseni takia ja pinnani oli lyhyt, siis hyvin lyhyt. Tuntui, että Emilkin oli tosi kiukkuinen, johtuiko tuo minun omasta kierydestäni? Hyvin mahdollista. Mietin, että avaudun asiasta tänne, siitä miten kaipaan välillä aikaa ennen lasta ja tunnen itseni niin osaamattomaksi vanhemmaksi. Sitten kun Emil oli kylvyssä kävin asiaa pohtimaan hieman enemmän…

On tosi tärkeää, että vauva- vuoden haasteista puhutaan ääneen. On hienoa, että me uskallamme jo avoimesti sanoa, että pikkuvauva- aika ei ollut se kaikkien mielestä maailman kivoin aika ja kertoa muutenkin niistä ongelmista mitä on (BTW. nyt jos huokaat, niin se aika menee kuin siivillä ihan oikeasti). Mietin kuitenkin aikaa kun Emil on vanhempi. Haluan, että hän saa lukea kaikki kirjoitukseni jos hän haluaa, enkä todellakaan tahdo, että hän joutuu lukemaan olleensa raskas. Kävin miettimään, mitä kaikkea sitä onkaan tullut kirjoitettua heikolla hetkellä.. Mietin, että kuinka hassua olisi jos me bloggarit kirjoittettaisiinkin samalla tavalla parisuhteistamme? Jos kirjoittaisinkin seuraavanlaisesti:

”Minä en ole kyllä yhtään alkuhuuma ihminen, ihan hiton raskasta kun toinen roikkuu kokoajan niskassa. Onneksi se on joku vaihe, kyllä se siitä etääntyy kun nyt vaan jaksat antaa rakkautta.”

”Minun miehellä on nyt taas joku vaihe, että se juoksee kaiket yöt ulkona. Sitten se valittaa pahaa oloa kaiket päivät kotona, voi luoja, että olen väsynyt.”

”Minun miehelläni on ollut nyt tosi kovia vatsavaivoja. Tuntuu, että kaikki ruoka käy mahaan ja se valittelee sitä koko ajan. Siis ihan järkyttävän hajuista kakkaakin tulee.”

”Minun miehelläni on nyt meneillään joku eroahdistus, se laittelee koko ajan viestejä ja valittaa ikävää. Yölläkin se tulee ihan kiinni ja haluaa vaan halia koko ajan.”

”Meidän kauppareissu oli tänään ihan mahdoton, puolessa välissä ostoslistaa miehelläni meni hermo ja hän rupesi kiukuttelemaan nälkäänsä. Oli hiukka noloa kun koko kauppa tuijottaa kun toinen haluaa vaan äkkiä pois kaupasta.”

Mietin vaan aina, että miten me nämä kaikki asiat omista vauvoistamme kirjoitetaan ilman, että se tuntuu yhtään oudolta? 😀