Iloa, surua ja iloisia yllätyksiä.

 

 

Viikot kuluvat niin hiton nopeasti, että tajuan päivittäväni blogiakin ihan ekstra laiskasti. En vaan tajua miten päivä seuraa toista ja äkkiä huomaan, että on taas perjantai.  Arki on kuitenkin erittäin ok ja paranee vain.

Olen tämän viikon aikana mennyt monen tunteen läpi. Olen iloinnut, olen ollut vihainen, olen rakastunut taas enemmän ja olen ollut surullinen. Tässä on jo minun aika tunneköyhään mieleeni poikkeuksellisen monta tunnetilaa yhdelle viikolle. Ystävänpäivä on yksi vuoden lempi päivistä, on ihanaa kun ihmiset pursuavat rakkautta ja iloa. Toisaalta olen alkanut vihata näitä erilaisia päiviä jolloin some täyttyy pelkistä toinen toistaan toistavista päivityksistä. Itsehän täytän tätä samaa somea, mutta toisinaan en jaksa enää avata koko facea sillä siellä ei näinä päivinä ole mainosten jälkeen juuri muuta kuin toinen toistaan toistavia juttuja.

Nauratti kun facebook näytti muistot, niin kymmenen vuotta sitten olen päivittänyt 14.2, että ”uus päivä uudet kujeet ja uus stondis”, ah niitä nuoruusvuosia (luojan kiitos olen pian 30).

Olen joutunut tekemään viime päivinä suurta itsetutkiskelua.  En ole ehkä osannut olla niin hyvä kumppani kuin mitä mieheni ansaitsisi ja ollaan asiaa puitu. Onneksi puhuminen vie pitkälle ja pieni ilman puhdistus puolin ja toisin oli paikallaan. Välillä sitä unohtaa kaikessa kiireessä rakastaa ja myös ottaa rakkautta vastaan sen kaikissa muodoissa.

Olen myös yllättynyt iloisesti. Tämä yllätys liittyy työrintamalle ja edessä on pian muutoksia. Positiivisia muutoksia, mutta isoja taas kerran. Kerron sitten kun olen kaikesta varma.

Olen taas kerran tajunnut miten kiitollinen saan olla siitä mitä minulla on ja mitä olen elämässä saanut tähän mennessä kokea. Tämä meidän elämä ei todellakaan ole monen silmissä varmaan mitenkään kovin ihmeellistä, mutta se kaikki mitä ollaan saatu on suornainen siunaus. Ei ole ystäävää tai perheenjäsentä josta en olisi kiitollinen. Jotenkin sitä keskellä arjen unohtaa pysähtyä ja nauttia siitä kaikesta mitä välillä pitää itsestäänselvyytenä.

Olen ihan superinnoissani. Lauantaina on tyttöjen ilta, siis en kertakaikkiaan muista edes milloin olisin viimeksi päässyt tyttöjen kanssa ulos. Tätä on kyllä odotettu. Minulla alkaa tänään muutenkin viikonloppu, tästä ei voi tulla kuin hyvä sellainen. On monta syytä juhlaan <3

BTW. hassua miten tunnetilat välittyy kuviin, oltiin just otettu Timon kanssa pieni matsi kun suutuin hänelle kun minun valitsemani kuvauspaikka ei ollutkaan hyvä.. hahah.

Melkein liian hyvä ollakseen totta

Huomenta <3

Voi että miten kiva päivä eilen oli. Ilmoitin perjantaina E:n hoitoon, että en tuo poikaa maanantaina, sillä haluan viettää ”vapaapäivää” ennen yövuoroa minin kanssa. Tuntuu, että viimeaikoina se meidän yhteinen aika on ollut jotenkin kortilla, tai sitten se on se tunne kun mikään aika ei riitä toisen kanssa olemiseen. Meidän elämä on nykyään niin supertavallista perheen elämää, että mietin välillä viitsinkö mitään sen suuremmin siitä edes kirjoitella. Ne perusarkipostaukset ovat kuitenkin olleet aina tosi suosittuja.

Oltiin eilen siis melkein koko päivä E:n kanssa kahdestaan. Tai siis nelistään oikeastaan kun ihana ystäväni Salla ja pieni Ella- vauva viihdyttivät meitä koko päivän. Meillä tämä pariskunnan keskeinen elämä on lähinnä sitä, että eilenkin pussattiin eteisessä kun Timo tuli töistä ja minä lähdin yövuoroon, mutta tämä on nyt tällainen vaihe. Eipä ehdi toisen naama kyllästyttää.

Olen jotenkin karttanut E:n kanssa kaikkia julkisia paikkoja jo tovin. Taaperomme on alkanut tahtoa asioita ja sen myötä ollaan kannettu kiljuvaa pikkuihmistä ulos milloin mistäkin. Yksinään on aina vielä vähän hauskempaa, niin vaunukauppareissut on ihan viimeisiä asioita mitä haluan tehdä ja aina silti niitä teen. Eilen otettiin pitkästä aikaa vaunubiili alle ja suunnattiin riskillä lounaalle. Eikä mitään. Emil oli kuin mikäkin lounaskonkari ja käyttäytyi lähes esimerkillisesti koko meidän reissun ajan. Tämä on nyt kolmas ravintolareissu pienen ajan sisään ja alan olla sitä mieltä, että ollaan kohta ihan dinnerikelpoista porukkaa. Voitteko kuvitella, me olimme TUNNIN lounaalla, siis TUNTI taaperon kanssa syömässä ja hän oikeasti istui viimeistä varttia lukuunottamatta koko reissun.

Lähdettiin lounaalta vielä pasaatiin etsimään Emilille dino- tossuja, mutta kun sellaisia ei löytynyt niin hyvänä kakkosena ostettiin muovinen dinosaurus – kyllä hän sen oli ansainnutkin. E väsähti jo puolessa välissä alennusrekkejä ja kun saimme toisenkin beebon uneen menimme kahville. Nämä kaksi lasta nukkuivat koko meidän kahvihetken ajan. Tämä on jo ajatuksena niin kutkutteleva, että sen toteutuminen on jotain kerran tuhannessa vuodessa. Kaksi alle kaksivuotiasta nukkui samaan aikaan kahvilassa rattaissa ja äidit joivat kahvit rauhassa. Huh! -se todella tapahtui.

Ja jotta jännitys ei loppuisi vielä tähänkään, niin käytiin vielä kaupassa reissun päätteeksi. Kolme lähes täydellistä tuntia, nolla palanutta hermoa.

Kehystän tämän postauksen ja luen sen aina kun usko meinaa loppua.

Vietän pari päivää tässä ihan kuutamolla yövuorojen parissa ja loppuviikosta koitan olla jo sen verran kärryillä maailman menosta ja terve, että pääsisin treenaamaan ja viettämään paria vapaapäivää. Tuntuu ihan kun olisi monta päivää vapaata kun on vaan yöt töissä. hah 😀 Mikäköhän mulla taas meni muuten pieleen kun näköjään tässä postaukessa on kahta eri fonttia.. No väliäkö tuolla, selvän saa kuitenkin. Kivaa päivää sinne!