Älä ikinä sano: ”en ikinä”.

Hapottaako?

No ei mitään, niin kyllä minuakin… Siitä huolimatta aloitan tänään ihan mielettömällä motivaatiolla vuoden 2018. Ei mikään uusi vuosi – uusi minä, vaan uusi vuosi – hiton hyvinvoiva minä.

En ihan äkkiseltään olisi vielä kesällä uskonut laittavani meidän ff- tiimille viestiä paluustani. Niin minä kuitenkin löysin itseni kirjoittamasta sähköpostia, jossa kyselen mitäs jos kuitenkin? Suurinpana syypäänä pidän liikunnan jälkeistä endorfiiniryöppyä, sillä nämä kirjoitusajatukset ovat tulleet suurimmilta osin aina kävellessä salilta kotiin. Kerran sitten kävi niin, että panin tuumasta toimeen ja tässä sitä nyt ollaan. En tiedä koettiko universumi vihjailla perääntymään kun tässä ihan viimemetreillä ennen aloitusta tietokoneeni akku päätti turvota käyttökelvottomaksi..

Siitä hetkestä kun painoin viimeisen postauksen enter- nappia on tultu vähintäänkin maailmanluokan matka siihen pisteeseen missä nyt ollaan. Omistan oman postauksen sille tarinalle miten ja miksi oikeasti aikaa nyt mukamas yht’äkkiä onkin. Haluan myös valottaa hieman elämää lopetuksen taustalla, mutta aikansa nyt tälle kaikelle.

Tauko teki kaikinpuolin hyvää, ehdin katsoa omaa kirjoittamista hieman etäämmältä ja miettiä myös itseäni blogin ulkopuolella. Asioita mitä haluan jakaa ja mitä en halua. Olen ehtinyt ajatella paljon ja analysoida enemmän – olen myös ehtinyt kasvaa ilman blogia. Jatkossa 100 yötä kesään on paljon sitä miksi sen aikanaan perustin. Omaa päiväkirjaa, hyvinvointia, inspiraatiota ja iloisia asioita varten. Saatan pohtia ajatuksiani äitinä, mutta pyrin jättämään perheeni oikeastaan kokonaan blogin ulkopuolelle – tämä ei ole paikka ruotia enää lapsiarki-asioita kun E on niin iso poika jo.

Mutta katsotaan miten tämä taas käynnistyy.

Ihanaa ja energistä vuoden alkua, palaan pian asiaan <3