Kun kaikki oli sanottu…

Lupasin eilen vähän valottaa viimeisiä hetkiä ennen blogin hiljenemistä.

Viime kevät näyttäytyy elämässäni todella ahdistavana ajanjaksona. Tai oikeastaan koko viime talvi. On vähän ehkä rajua puhua omasta ensimmäisen lapsen vauvavuoden lopusta ahdistavana, mutta kaikki ahdistavuus liittyi itseeni ja siihen, että olin ihan hukassa. Kun olet ajatellut, että elämä menee jotenkin ja asiat tietyllä tavalla on sen tajuaminen, että mikään ei todellakaan ole niinkuin olit ajatellut aika rankkaa. Tyhmäkin sen tietää, että eihän elämä mene niinkuin sitä suunnittelee, mutta ihan rehellisesti olin aika naivi kun raskaana tuijotin tulevaa elämääni. Minulla meni vain ehkä viimekesään hyväksyä, että tässä tämä nyt on ja oppia rakastamaan sitä elämää mikä minulla on – ennenkuin se kaikki vedettiin uudelleen jalkojeni alta ja jouduttiin rakentamaan kaikki alusta (mutta oma postauksensa se).

Olin todella ahdistunut viime keväänä työasioista ja vaikka jotenkin uskoin kaiken järjestyvän, olin tosi epätoivoinen töiden suhteen. Tavallaan näin jälkeenpäin sitä miettii, että mihin oli kiire – onko mitään parempaa kuin olla jälkiviisas? Sitten sain sen mitä olin aina halunnut ja halusin antaa sille kaikkeni. Eihän sekään mene ihan enää niin kun sinulla pyörii siinä taapero hoidettavana. Luojan kiitos Timo piti parikuukautta vapaata, eihän mistään olisi oikeasti tullut muuten yhtään mitään..

Oli helppo päättää blogi töiden ja ajan puuttumattomuuden varjolla.

Eihän se ihan niin ollut kuitenkaan, en vain enää uskonut itseeni.

Kun elää blogin kanssa monta vuotta, sitä ehkä alkaa määritellä osittain itsensä blogin kautta. Blogi on ajatuksissa vähintään satakertaa päivässä ja aina sitä miettii mistä kirjoittaisi ja mitä kuvia ja yhteistyötkin pitäisi hoitaa. Huomasin, että en osaa oikein enää kirjoittaa mistään muusta kuin lapsestani ja hittovie- eihän tämä hänen blogi ole. Itseni herätti ehkä suuriten se, että eräänä helmikuisena iltana ABC:n kassan neiti puhutteli Emiliä nimeltä ja vaikka hän oli aivan ihana tyttö ja aivan ihanasti toimi, oli se jotenkin itselleni tietynlainen käännekohta. En halua ruotia oman lapseni asioita täällä, ei tämä ole se paikka vaikka avautua mieli tekisikin.

Aloin miettiä todella tarkkaan sanojani, mietin että en käytä mitään termejä jotka määrittelisivät lapseni ihmisenä ja voi luoja miten hankalaksi kirjoittaminen kävi, eikä minulla ollut sitten oikein mitään muuta sanottavaa. Minusta se on aika surullista. Tavallaan. Mietin, että kaikki smoothiereseptit on jo kirjoitettu ja treenivinkit (niin siis mitkä?) annettu. En ole koskaan ollut mikään fashionista ja ketä kiinnostaa minun arkipäiväni – no ei ketään. En oikein uskaltanut olla mitään mieltä mistään, enkä oikein enää kirjoittaa muutenkaan mitään. Totesin, että silloin on parempi olla hiljaa jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Kului kuukausi, meni parikin kun tajusi miten terapeuttista kirjoittaminen onkaan ollut elämässäni- silti vannoin itselleni ettei tämä tule jatkumaan enää ikinä, minulla ei ole mitään annettavaa. Elin yhden ajanjakson jakamatta sitä julkisesti ja se teki itselleni todella hyvää. Jättää paljon sanomatta ja käsitellä asioita itse. Ehdin vähän ihmetellä itseäni ja sitä mitä elämältäni oikeasti haluan. Hiljalleen mieleeni alkoi juolahdella asioita mistä voisin kirjoittaa, mietin monesti miten kiva tästä olisi kirjoitella ja tästä. Ehdin kasvaa itsenäni, en 100yötäkesään- Emmana, mikä teki minulle todella hyvää.

Ehkä kävin sen matkan hiljaa itsessäni, jolloin ymmärsin ettei minun tarvitse olla niinkuin muut. Minun ei tarvitse tehdä samaa juttua kuin muut ja voin olla ihan rehellisesti ja aidosti sitä mieltä mitä olen. Kaikkien ei tarvitse minusta pitää, kaikkien ei tarvitse olla minun kanssani samaa mieltä.. Mutta minun täytyy rakastaa sitä mitä olen ja olla itselleni rehellinen.

Näihin ajatuksiin. Hyvää yötä <3

”Be yourself; everyone else is already taken” – Oscar Wilde

 

 

Yhden aikakauden loppu.

Minun piti julkaista tämä teksti jo eilen illalla, mutta kuinkas ollakkaan meillä tämä korvakierre jatkuu vaan ja sen vuoksi ilta menikin Emil kainalossa. Olen kyllä niin kiitollinen, että otettiin silloin aikanaan tuo laaja vakuutus hänelle, sillä oli taas niin älyttömän vaivatonta tänään aamulla varata aika lääkäriin. Ei saatu kovin paljoa toivoa, että tämäkään kuuri purisi ja putkitusvaihtoehtokin alkaa olla aika varteenotettava. Seuraava viikko sen aikalailla näyttää. Onneksi tänään ei ollut mitään ihmeellistä, niin en vienyt Emiliä päiväkotiin. Sain kuitenkin hoidettua pakolliset asiat tässä kun tuo minimies nukkuu.

Tämän viikon vetelen vielä aika lunkisti menemään, mutta tällä erää näyttää siltä, että minun keikkasairaanhoitajan ura päättyy hyvinkin pian. Kuten joskus sanoinkin, tulee blogi kokemaan kovia töitteni myötä ja tulen kirjoittelemaan harvemmin. Olen kuitenkin pitkän pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että minun aikani bloggarina alkaa tulla tiensä päähän.

Olen tässäkin asiassa sellainen kaikki tai ei mitään ihminen ja nyt viimeaikoina olen kokenut etten voi antaa enää blogille sitä parasta itseäni. Kirjoittaminen on ollut välillä hieman takkuilevaa ja tuntuu, että asiaa ei ole enää niinkuin ennen, tai jos on asiaa niin se usein on sanottu jo sataan kertaan. Se ehkä eniten purkamista vaatinut vauvavuosi on takana ja elämässä katsotaan eteenpäin. Ehkä se on osittain syynä, että en oikein ole ehtinyt kuvailla ja kun arki on töitä ja kotia ei sitä sisältöä enää ole niinkuin minun ollessani kotona kaiket päivät.

Toisaalta työnkuvani tulee jatkossa olemaan sellainen, että haluan hieman rajata someni sisältöä tarkemmin, joten se vaikuttaa osaltaan paljon tähän minun päätökseeni. Tämä on kuitenkin pieni hinta siitä, että saan tulevaisuudessa tehdä sitä mistä olen unelmoinut.

Olisi epäreilua teille tehdä asiat puoliteholla ja tuottaa huonoa blogisisältöä, mutta olisi myös itselle väärin tehdä jotain mikä ei enää tuota iloa niin paljon kuin ennen. On jotenkin ihan absurdia kirjoittaa tätä, sillä en olisi ikinä kuvitellut, että oikeasti pystyisin tekemään näin. On jotenkin ihan outoa ajatella, että iltaisin ei tarvisi tehdä enää mitään jos ei halua. Toisaalta välillä kun asiat eivät ole omasta tahdosta kiinni vaan illan hässäkkä on ollut kaikkea muuta kuin kirjoittamiselle otollinen, olen potenut ihan turhaan tosi huonoa omatuntoa kirjoittamattomuudestani.

Jatkan kuitenkin kirjoittamista vielä kesäkuun ensimmäisen viikon, minun pitää viedä loppuun ne asiat mitä olen aloittanut. Tulen kirjoittamaan ihan niinkuin ennenkin ja tämä tuskin tulee vaikuttamaan sisältööni. On helpompaa nyt olla kun olen ollut avoin, päätöksen teon jälkeen, on ollut jotenkin tosi vaikeaa kirjoittaa mistään kun minulla on ollut ihan epärehellinen olo. Nyt tämä on kuitenkin sanottu ääneen ja tuntuu kuin kivi olisi tippunut sydämeltäni.

Aion jatkossa pitää instagramini aktiivisena, joten se kannattaa itselleen lisätä mikäli meidän kuulumiset kiinnostaa, toki vielä nyt reilut pari viikkoa päivittelen blogia. On tämä jotenkin hassua. Mutta eikö se niin mene, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa?