Viimepäivien mietintöjä…

Haluan nyt olla teille rehellinen, rehellinen siitä mitä ajattelen tällä hetkellä.

Olen risteyksessä, sellaisessa risteyksessä jossa mietin blogin tulevaisuutta. Mietin ensimmäistä kertaa todella vakavasti sitä, että mitä tapahtuu minun ja blogini yhteiselle tulevaisuudelle. Viime syksynä koin samanlaisia tunteita, mutta silloin olin raskaana, nyt en keksi syytä miksi tunnen näin.

Koen ehkä haastavana sen seikan, että yhtäkkiä alan taas elää suht normaalia arkea ja Emilin kanssa elämä on aika helppoa. Oli helppo kirjoittaa ajoista jolloin kaikki tuntui vaikealta, nyt tuntuu siltä, että ei ketään oikeasti kiinnosta kuulla miten tavallista meillä on. Sitten kun kerron, että olen ihan silmät ristissä kun Emil heräsi viime yönä tunnin välein, saan kuulla, että se kuuluu asiaan – ”aina vain valitat”.

dav
 

En pystyisi enää alkaa kirjoittamaan tänne niinkuin ennen, minulla ei ole mitään tarvetta enää harmitella ruokavalion hankaluutta tai treenin tehoamattomuutta, kun syön silloin kun ehdin ja treenaan kun pystyn, nämä asiat ovat niin äärettömän toisarvoisia elämässäni tällä hetkellä. Tai tärkeitä, mutta kuitenkin toisarvoisia. Ja niinkuin asiaa vähän jo pari postausta takaperin ruodinkin, ei aina vaan jaksa olla niin kauhean syvällinenkään. Ehkä tämä kaikki mitä nyt yritän sanoa kiteytyy takaraivossani hakkaavaan ” ei ketään oikeasti kiinnosta”- ajatukseen. Ja hieman siihen, että olen asettanut itselleni sellaiset paineet blogin kanssa, että niiden yli kiipeäminen vaatisi nyt jonkun apua.

En haluaisi että blogista tulee velvoite, sillä silloin kärsii kirjoitus ja fiilis, ei tätä silloin jaksa enää tehdä. Vaikka välillä illalla huokaan, että ”pitää” päivittää blogi, on minulla silti ollut taskussa juttu jos toinenkin. Nyt vain poistan valmiita otsikoita toinen toisensa jälkeen. En koe blogia työläänä, enkä tähän kuluvaa aikaa millään tavalla raskaana. Mietin vain, että onko minulla enää blogimaailmalle mitään annettavaa? 

Tähän nyt tuskin tältä istumalta löytyy mitään ratkaisua, mutta olen päättänyt ottaa tämän kanssa nyt hieman rennommin. Älkää minua ampuko jos postaustahti hetkeksi hieman hiljenee, koitan nyt vähän ottaa aikaa ja miettiä seuraavaa siirtoani – mistään radiohiljaisuudesta en nyt kuitenkaan tässä puhu. Haluan löytää takaisin sen viime kesä- heinäkuussa kokemani aivan valtavan hyvän fiiliksen kirjoittamisesta ja myös etsiä sen kadonneen intohimon ja uskon itseeni!

Jos teitä minulle ihan todella tärkeiksi tulleita lukijoita ei siellä olisi, olisi tämä päätös aika helppo. Saan kuitenkin niin paljon iloa keskustelusta jota blogissani nykyään käydään, että jo se on syy jatkaa tämän kirjoittamista. Ehkä tämä on vain joku pieni ohimenevä kriisi, kyllä kaikki kääntyy taas hyvin päin, ainakin uskon niin!

Mutta nyt äkkiä suihkuun, sillä kymmenen minuuttia MARJAHINTIKKAAN! #shamppanjaamaanantaihin , voi kyllä!

withloveEmma

 

Aina jollain on huonommin kuin sinulla!

Olen opetellut viimeaikoina vastaamaan ”miten teillä on mennyt?” – kysymykseen ”hyvin, Emil on niin helppo vauva”.  Okei, sitähän hän kyllä nykyään onkin, aina ei kuitenkaan ole ollut yhtä hyvä boogie…

img_7305

Ensimmäiset kolme kuukautta oli vauvan kanssa aikamoista shokkihoitoa. Koin Emilin itkuisena ja tyytymättömänä, sillä masuvaivat haittasivat oloa ja eloa. Muutamaan otteeseen kun sanoin olevani tilanteeseen turhautunut, sain kuulla, että eihän tuo teidän vauva edes itke. Okei, nyt tiedän hänen olevan aika hiljainen vauva, mutta kun minä en ollut hoitanut vauvoja ennen, niin en tiennyt, että tämän vauvan kohdalla kuuluu vaieta hiljaa.

Voin ihan suoraan sanoa, että vihaan ajattelumallia, että älä valita kun ei sinulla edes ole rankkaa. AINA, siis AINA on joku jolla menee huonommin, tai joku jolla on vaikeampaa kuin sinulla. Oikeastaan eihän sitä saisi vanhempi sanoa koskaan, että on vaikeaa sillä itse sen lapsen on tähän maailmaan tuonut. Tätä ajatusleikkiä kun seuraa pidemmälle, niin voisin evätä valitusoikeuden oikeastaan ihan kaikilta muilta, paitsi todella sairailta ihmisiltä – tässäkin poissuljetaan elintapasairaudet. Fakta on se, että AINA jäät valitusjonossa viimeiseksi jos joltain muulta kuin sinulta kysytään ja viimeistään afrikan lapset kiilaavat valitusoikeudellaan sinun ensimmäisenmaailmanongelmiesi ohi.

img_7309

Silti se ei poista sitä faktaa, että ihminen on ihminen ja jokainen turhautuu joskus omaan tilanteeseensa. Pikkuisen vauvan vanhempi saattaa yllättyä, että näinkö rankkaa tämä olikin. Juuri työnsä aloittanut nuori tai kovalla vaivalla työpaikkansa saanut pitkäaikaistyötön todeta, että ei väsyttää tai työpäivä oli raskas. Ihan samalla tavalla viimeisessä tikissä oleva fitnestähti voi miettiä, että kyllä väsyttää vaikka itse niihin kisoihin päätti lähteä. Ei se nuorikaan aina jaksa, vaikka kuulemma nuorena jaksaa. Ihan jokaisella on joskus se päivä kun tekisi mieli lyödä vauvalla seuraavaa vastaantulijaa tai tunkea parsat sen hanuriin, joka kehtaa vielä kerrankin kysyä dieetin etenemisestä. Kukaan ei voi olla päivästä toiseen parhaimmillaan, vaikka miten haluaisi.

Vaikka meillä on nykyään todella helppoa, siis ihan oikeasti helppoa, mietin usein niitä aikoja kun halusin vain työntää E:n Timolle, laittaa makuuhuoneen oven kiinni ja itkeä. Vaikka minulle on kerrottu, että olemme päässeet todella helpolla, olivat ne muutamat viikot pitkiä ja raskaita meille, niin me elimme ne viikot, ei kukaan muu. Nyt niitä viikkoja miettii jo ihan eri asenteella, mutta muistan ja tulen aina muistamaan ne kerrat kun olen meinannut itkun päästää sanoessani, että tämä nyt itkee paljon ja kuullessani, että ei teidän vauva edes itke..

On ihan ok olla joskus väsynyt, jokainen joskus on. Joten seuraavalla kerralla kun joku sanoo sinulle olevansa ihan mistä tahansa syystä väsynyt tai turhautunut älä kerro, että hei naapurin Sirpalla meni vielä huonommin, että kyllä sitä pitäisi jaksaa… Kun se Sirpan huono päivä on aika laiha lohtu – vaikka jollain menee aina sitä Sirpaakin huonommin.

Inhimillisiä ajatuksia ja iloa tähän päivään <3

img_7302