Taas mennään rahan takii, ei rakkaudest lajiin vaan rahan takii…

Se taisi olla sisätautikirurginen harjoittelu kun ajattelin, että mitähän helvettiä minä teen tässä koulussa? Olin jotenkin aina ajatellut, että minun täytyy etsiä itselleni joku säädyllinen ammatti. Ajatuksissani oli yläasteella lähetä Sibeliuslukion modernin tanssin linjalle ja siitä lontooseen opiskelemaan tanssitieteiden maisteriksi. Elin tanssille, mutta en hetkeäkään koululle. Keskiarvoni oli lopulta niin huono ettei sillä olisi menty edes Haminan lukioon. Tsemppasin ja pääsin lukioon, en kylläkään Sibeliuslukioon, mutta Haminaan pääsin.

Eräänä kesänä minä sitten olin kesätöissä Haminassa eräässä hoivakodissa ja mietin, että tämähän voisi olla itseasiassa ihan kivaa hommaa- hoitaa ihmisiä. Sairaanhoitajan työ olisi järkevää, sellainen ”fiksu” tulevaisuuden ammatti. En päässyt huonon valmistautumiseni takia kouluun ensimmäisellä, enkä toisellakaan kertaa. Sitten luin pääsykokeisiin ja pääsin. En oikein ikinä ollut koulusta innoissani ja mietin, että kai tämä tästä joskus loppuu. Tein töitä koko koulu ajan hoivilla ja mietin, että kai sitä joku homma löytyy itselle.

Se oli kevättä 2012 kun menin a- klinikalle harjoitteluun. Olin varmaan ollut päivän harjoittelussa kun tajusin, että tämä on se työ mitä varten minä kouluun taisin lähteä. Tempperamenttini ja persoonani sopi työhön, olin superinnoissani mennessäni harjoitteluun ja päivät kuluivat kuin siivillä. Harjoittelu jätti minuun jäljen, maailmani oli hieman värikkäämpi kuin ennen ja tiesin mitä haluan isona tehdä.

Tiettyjen sosiaalisten odotusten vuoksi jätin kuitenkin menemättä syventävälle jaksolle a-klinikalle, kuten olisin halunnut. Vakituinen työ Kotihoidolla pelasti minut onneksi myös keskussairaalalta. Tykkäsin  tosi paljon olla Kotihoidolla, mutta mietin silloinkin jotain muuta. Vähän kuin olisin ollut huonossa parisuhteessa, siinä jaksoi ihan kivasti, mutta jalka oli jo oven välissä haistelemassa uusia tuulia.

Eteen tuli muutto Tampereelle, koitin etsiä päihdepuolen työpaikkoja, mutta kokemattomana työntekijänä ei mistään löytynyt mitään. Sain paikan eräästä hoivakodista vastaavana ja olin iloinen siitä- työ kun työ!Kaksi vuotta Koivupirtillä kasvatti luontoa, sain sellaista kokemusta jota en tule ikinä mistään muualta saamaan, en ikinä. Jäin parin vuoden päästä äitiyslomalle, jonka aikana sijaisuuteni päättyi- olin taas tyhjän päällä.  Äitiysloman jälkeisen tarinan voi melkein lukea blogistakin viime keväältä, se oli pitkä ja kivinen, mutta johti minut onnekseni oikealle tielle. Ja niin minä muutaman mutkan kautta teen tällä hetkellä työtä jota rakastan. Olen nyt kuukauden ollut uudessa duunissani ja saan tehdä töitä huipputiimissä, tehden sitä mitä kohti olen viimeiset viisi vuotta tehnyt töitä.

Minulta taannoin kysyttiin tsemppiä hieman tahmeaan koulutaipaleeseen sairaanhoitajaksi. Kysyjä mietti, että onko hänen kohtalonsa mennä sairaalaan joka ei tunnu hetkeäkään omalta? Oli helppo lohduttaa häntä, minä olisin varmaan todella ahdistunut somaattisella puolella. Sairaanhoitajan työ on niin paljon muutakin kuin somaattista SAIRAAN hoitoa, että sen pelossa ei kannata jättää hakematta kouluun. Toki tietty kiinnostus somatiikkaa kohtaan täytyy olla ja halu oppia ymmärtämään ihmistä kokonaisuutena, jotta tässä työssä pärjää. Ihmisien psyykkisiä ja fyysisiä osa- alueita kun ei voi täysin ikinä erottaa.

Sairaanhoito on niin moniulotteista, että en usko miten ikinä voisin tähän alaan kyllästyä. Itseään voi ja pitää kehittää, olenkin sanonut, että sinä päivänä kun luulen tietäväni kaiken, on minun aikani irtisanoutua. Intohimoa joka erikoisalalla pitää olla ollakseen hyvä hoitaja, mutta oman alan löytämiseen voi luonnolisestikin kulua aikaa. Jokaiselle löytyy aivan varmasti jotakin!

Vaativat vanhukset?

Tämä on hyvin poikkeava aihe nyt blogissani, mutta haluan kirjoittaa ajatuksistani tänään…

Olin toista kertaa äitiysloman jälkeen tänään tekemässä työvuoroa entisessä työpaikassani. Olen siis koko sairaanhoitajan työ- urani tehnyt töitä vanhusten parissa, jos sitä en ole ennen kertonut. Olen hoitanut vanhuksia sairaalassa, kotona ja hoivakodeissa. Olen ollut päiväsairaalassa, saattohoidossa ja kuntoutus yksiköissä ja ties vaikka missä. Olen aikalailla tehnyt kaikenlaista työtä vanhusten kanssa.

Olen aina kokenut iäkkäiden kanssa työskentelyn hyvin luontaisena minulle. Tykkään jollain omituisella tavalla tosi paljon iäkkäistä ihmisistä ja koen heidän kanssaan olemisen monista haasteistaan huolimatta helpoksi.

Tänään siinä laitellessani housuja erään rouvan jalkaan ja taittelin lahkeen tottuneeseen tapaan sukan sisälle, huomasin miten tämä rouva kiskaisi lahkeen ihan eri asentoon kuin missä olin sen ajatellut olevan hyvä. Tunne liian kireistä lahkeista sai hänet olonsa epämukavaksi. Muistin miten eräs ystäväni on kertonut, että hänellä piti olla jo pienenä lapsena lahkeet tietyllä tavalla, sillä ärsykkeille herkkänä hän ei kestänyt jos ne tuntuivat pahalta. Miten se niin helposti välillä unohtuu, että samalla tavalla iäkäs ihminen on herkkä kuin mitä lapsikin. Hän ei ole vaativa, hän vain tuntee asiat tavallaan.

Huomaan hoitotyössä herkästi meidän hoitajien ajattelevan ”vaativien asiakkaiden” kohdalla, että onpas tuokin turhan tarkka asioiden suhteen. Tänään siinä töiden lomassa totesin ääneen, että kyllä minä hoidan ihan mielelläni nämä tämän ikäluokan aika vähään tyytyvät mummot, sillä ei mene kauaa kun joku joutuu hoitamaan meidät. Meidän sukupolven, jossa me olemme ärsykeyliherkkiä, ekstrovertteja- ja introvertteja ihmisiä. Sitten on gluteenittomia, hiilarittomia, sokerittomia, vegaaneja (montaa erilaista mallia tästäkin), sekasyöjiä, lihansyöjiä ja ties kuinka paljon kaikkea muuta, enkä tarkoita näitä nyt missään nimessä mitenkään negatiivisena asiana.. Mutta onhan meidän ikäpolvemme hoitaminen vanhuksina ihan hemmetin paljon hankalampaa, kuin mitä tämän lopulta kuitenkin aika vähään tyytyväisen vanhuskannan hoitaminen on nyt.

Toisaalta poikkeavatko nämä nykyiset iäkkäät lopulta meistä niin paljon kuitenkaan? Toki näitä erilaisia ruokavalioita ja dieettejä on ihan eri tavalla, mutta uskon, että tunnetasolla meidän vanhuksistakin löytyy ne introverti, ekstrovertit, herkät ja ei niin herkät ihmiset, joita me hoitajat saatamme helpostikin tulkita todella väärin. Koitamme laittaa vanhuksia siihen samaan muottiin, missä kaikki iäkkäät tykkäävät haitarimusiikista ja askartelusta. Minä oikein hyvin muistan kun eräs rouva minulle kerran sanoi, että hän ei kestä enää ensimmäistäkään haitarinsoittajaa.

Meidän sukupolvemme on oppinut sanoittamaan luonteensa, mielitekonsa, ruokavalionsa ja elämäntyylinsä aivan erilailla, me osaamme vaatia etuamme ja ottaa oman tilamme. On selvää, että hoitotyö alkaa pian kokea suurta murrosta kun meidän nykyinen vanhusväestömme vähenee. On mielenkiintoista päästä seuraamaan mihin tämä vielä johtaa. Toivon toki, että jossain vaiheessa murros tapahtuu myös mitoituksissa, sillä tällä tahdilla yksilöllinen hoitotyö on ihan mahdotonta, tai oikeastaan sitä se suurimmilta osin on jo. Mutta huolimatta mitoituksista ihminen on silti ihminen ja iästä huolimatta lopulta me ollaan ihan samanlaisia kaikki.

Ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä ainakin vaadin vanhana aamiaisellani kroisantteja mansikoita ja kuohuviiniä.