Loppuelämäni ensimmäinen päivä.

 

29. Ei päivääkään yli, tai ali sen iän jota olen ehkä hieman kauhulla odottanut. Starttasin tänään viimeisen vuoteni parikymppisenä. En pelkää ikääntymistä, en ahdistu vuosista, mutta onhan se haikeaa jättää tämä elämäni mullistanut vuosikymmen taakse pian ja aloittaa kolmaskymmenes elinvuosi. Noh, siihen on vielä aikaa – eläkäämme nyt.

Sinälläänhän tämä oli ihan paska päivä, rehellisesti sanoen saatiin isolla porukalla fudut fitfashionilta. Tai no. Ff loppuu ja minä + muutama muu emme siirry enää eteenpäin. Tämän toki omalla kohdallani ymmärrän, en ole ollut viimeaikoina kovin aktiivinen ja onhan tämä ajatus omassakin mielessä pyörinyt, mutta olisin tietenkin halunnut itse sanoa sen viimeisen sanan. Hiljeneekö blogi? Ei. En voi vielä kertoa teille enempää, mutta hommat jatkuu, niinsanotusti. Blogi jatkaa ainakin lokakuun puoleenväliin tässä osoitteessa, kerron enemmän sitten kun asiat on ajankohtaisia 🙂

Jos ei pikku potkut takapuolessa riittäneet niin käytiin sitten illan päättäjäisiksi hieman ehkä liioitellusti päivystyksessä E:n kanssa. Hän alkoi iltapäivällä pitää kättä ajoittain nyrkissä kuin varoakseen, leikkipuistossa illalla aloin enemmän kiinnittää asiaan huomiota ja pyysin saada katsoa  kättä ja tästä se show sitten alkoi. Emil huusi aivan hysteerisenä jos edes hengitin käteen päin, eikä antanut minun katsoa kättä kuin väkisin. Tultiin kotiin ja tilanne vain jatkui. Pikkumies makasi minun päälläni, ei hievahtanutkaan. Hänelle ei kelvannut maito, ei jugurtti – ja näistä hän ei ikinä kieltäydy.

Päätin soittaa päivystykseen, että odotanko aamua vai tullaanko nyt. Käsky kävi lähteä heti. Annoin kotona vielä pronaxenin varoiksi. E oli hurjan reipas ja vaikka häntä pelotti kovasti meni koko reissu tosi hienosti. Päivystävän sairaanhoitajan aikaa odotellessa tapahtui jokin ihmeparaneminen ja käsi alkoikin toimia (ehkä myös kipulääke vaikuttaa). Vastaanotolle veinkin sitten täysin oireettoman lapsen, toivotimme hyvää illanjatkoa ja tultiin kotiin. Kyllä taas hävetti, mutta eipä lasten kanssa voi koskaan olla liian varuillaan. Ajattelin itse, että kädessä voisi olla joku tikku tai pistos, mutta nähtävästi siinä oli vain pieni nirhauma peukalossa- mistä lie tullut.

Päätin vielä päivän soittamalla häkeen kun joku ihme hyypiö hiippaili jo toisena iltana peräkkäin meidän kerrostalon edessä olevalla tiellä tuijotellen meidän pihoille…. Hänellähän on täysi hiippailuoikeus- ei kuulu minulle. Mutta vaikka ei kuulukkaan, mietin vaan, että sivusta seuranneena ei vaikuta ihan normaalilta iltalenkkeilyltä. Ainakin yritin.

Ehkä tässä on nyt hössötetty tarpeeksi tälle päivälle. Minä käyn nyt nukkumaan ja toivon, että huominen on parempi päivä kaikin puolin.

Kuva: Salla Ukkonen / @sammalsydan

Vaatteet: starline dancewear (saatu)