Kun kaikki oli sanottu…

Lupasin eilen vähän valottaa viimeisiä hetkiä ennen blogin hiljenemistä.

Viime kevät näyttäytyy elämässäni todella ahdistavana ajanjaksona. Tai oikeastaan koko viime talvi. On vähän ehkä rajua puhua omasta ensimmäisen lapsen vauvavuoden lopusta ahdistavana, mutta kaikki ahdistavuus liittyi itseeni ja siihen, että olin ihan hukassa. Kun olet ajatellut, että elämä menee jotenkin ja asiat tietyllä tavalla on sen tajuaminen, että mikään ei todellakaan ole niinkuin olit ajatellut aika rankkaa. Tyhmäkin sen tietää, että eihän elämä mene niinkuin sitä suunnittelee, mutta ihan rehellisesti olin aika naivi kun raskaana tuijotin tulevaa elämääni. Minulla meni vain ehkä viimekesään hyväksyä, että tässä tämä nyt on ja oppia rakastamaan sitä elämää mikä minulla on – ennenkuin se kaikki vedettiin uudelleen jalkojeni alta ja jouduttiin rakentamaan kaikki alusta (mutta oma postauksensa se).

Olin todella ahdistunut viime keväänä työasioista ja vaikka jotenkin uskoin kaiken järjestyvän, olin tosi epätoivoinen töiden suhteen. Tavallaan näin jälkeenpäin sitä miettii, että mihin oli kiire – onko mitään parempaa kuin olla jälkiviisas? Sitten sain sen mitä olin aina halunnut ja halusin antaa sille kaikkeni. Eihän sekään mene ihan enää niin kun sinulla pyörii siinä taapero hoidettavana. Luojan kiitos Timo piti parikuukautta vapaata, eihän mistään olisi oikeasti tullut muuten yhtään mitään..

Oli helppo päättää blogi töiden ja ajan puuttumattomuuden varjolla.

Eihän se ihan niin ollut kuitenkaan, en vain enää uskonut itseeni.

Kun elää blogin kanssa monta vuotta, sitä ehkä alkaa määritellä osittain itsensä blogin kautta. Blogi on ajatuksissa vähintään satakertaa päivässä ja aina sitä miettii mistä kirjoittaisi ja mitä kuvia ja yhteistyötkin pitäisi hoitaa. Huomasin, että en osaa oikein enää kirjoittaa mistään muusta kuin lapsestani ja hittovie- eihän tämä hänen blogi ole. Itseni herätti ehkä suuriten se, että eräänä helmikuisena iltana ABC:n kassan neiti puhutteli Emiliä nimeltä ja vaikka hän oli aivan ihana tyttö ja aivan ihanasti toimi, oli se jotenkin itselleni tietynlainen käännekohta. En halua ruotia oman lapseni asioita täällä, ei tämä ole se paikka vaikka avautua mieli tekisikin.

Aloin miettiä todella tarkkaan sanojani, mietin että en käytä mitään termejä jotka määrittelisivät lapseni ihmisenä ja voi luoja miten hankalaksi kirjoittaminen kävi, eikä minulla ollut sitten oikein mitään muuta sanottavaa. Minusta se on aika surullista. Tavallaan. Mietin, että kaikki smoothiereseptit on jo kirjoitettu ja treenivinkit (niin siis mitkä?) annettu. En ole koskaan ollut mikään fashionista ja ketä kiinnostaa minun arkipäiväni – no ei ketään. En oikein uskaltanut olla mitään mieltä mistään, enkä oikein enää kirjoittaa muutenkaan mitään. Totesin, että silloin on parempi olla hiljaa jos ei ole mitään järkevää sanottavaa.

Kului kuukausi, meni parikin kun tajusi miten terapeuttista kirjoittaminen onkaan ollut elämässäni- silti vannoin itselleni ettei tämä tule jatkumaan enää ikinä, minulla ei ole mitään annettavaa. Elin yhden ajanjakson jakamatta sitä julkisesti ja se teki itselleni todella hyvää. Jättää paljon sanomatta ja käsitellä asioita itse. Ehdin vähän ihmetellä itseäni ja sitä mitä elämältäni oikeasti haluan. Hiljalleen mieleeni alkoi juolahdella asioita mistä voisin kirjoittaa, mietin monesti miten kiva tästä olisi kirjoitella ja tästä. Ehdin kasvaa itsenäni, en 100yötäkesään- Emmana, mikä teki minulle todella hyvää.

Ehkä kävin sen matkan hiljaa itsessäni, jolloin ymmärsin ettei minun tarvitse olla niinkuin muut. Minun ei tarvitse tehdä samaa juttua kuin muut ja voin olla ihan rehellisesti ja aidosti sitä mieltä mitä olen. Kaikkien ei tarvitse minusta pitää, kaikkien ei tarvitse olla minun kanssani samaa mieltä.. Mutta minun täytyy rakastaa sitä mitä olen ja olla itselleni rehellinen.

Näihin ajatuksiin. Hyvää yötä <3

”Be yourself; everyone else is already taken” – Oscar Wilde

 

 

Ihmettelenpä vaan…

Jotkut asiat vaan ylittää mun kohdallani pienen ymmärrykseni ja olen aina välillä hyvin hämilläni..

*postaus sisältää mainoslinkin

Mietin ensinnäkin sellaista ristiriitaa liittyen ruokavalioon, että… Minulla on nyt lähes keskitysleirimäinen kurinpito sokerin suhteen. Silti minusta tuntuu jotenkin niin väärältä, että viinirypäleet ja banaani on vauvalle pahasta, kun samaan aikaan voin syödä makeutusaineilla makeutettuja tuotteita ja ne eivät mukamas olisi.. Minusta tuntuu joka kerta väärältä kun syön keinotekoisia tuotteita ja hedelmät taas tuntuisi niin oikealta ratkaisulta. Silti sokereitani ajatellen se keinotekoinen makeutus on pienempi paha. Toki voisin totaalikieltäytyä kaikista lisä-aineista, mutta ruokavalioni piiri pienenisi vielä ja saattaisin tulla ehkä hulluksi makeanhimoni kanssa, joten se pieni makeutettu proteiinipatukka saa nyt kelvata. Normaalielämässä saattaisin syödä vaikka juuri niitä hedelmiä.. Onneksi minun aineenvaihduntani kärsii hyvin joka- aamuisen smoothieni, sillä ilman sitä en kyllä suostuisi enää päivääni aloittamaan.

Minua huvitti lukea raskausdiabeteksen ruokavalio- ohjeistusta, kun siinä nimenomaan kehoitetaan käyttämään keinotekoisesti makeutettuja esim. limsoja ja jos oikein herkkuhimo yllättää, niin syö vaikka pulla… No toki on se pullapitkon palanen varmaan parempi kuin berliininmunkki. Sitten on nämä ihmiset, jotka lukee näitä kuin raamattua ja vetää sen pullapitkopalasen päivittäin, kun ohjeissa niin sanotaan.

_MG_3126

Toinen asia mitä olen tässä ihmetellyt on tämä kroppani toiminta. Pakko oikeasti hyväksyä varmaankin se vaihtoehto, että liikunta on oikeasti hyväksi aina. On ihan käsittämätöntä, miten istumisesta on tullut minulle ihan painajaismaista ja jos olen istunut esim. töissä ( en istu enää) muutaman tunnin konehommissa, on minulla selkä niin kipeä, että meinaa taju lähteä. Toisaalta sitten kodin pikku-askareet, kuten imuroiminen aiheuttaa ihan järjettömän supistelukohtauksen ja kyykkiminen sattu selkään. Sitten menen salille ja teen ihan kohtalaisen treenin kuunnellen kropan tuntemuksia, että supistaako tai sattuuko: EI MITÄÄN…. 

Tänään meinasin ihan vallan kokeilla vähän kyykätä painojen kanssa, mutta ei mieli antanut periksi. (Saatiin nimittäin ultrassa vahvistus sille, että supistukset eivät ole lyhentäneet kohdunkaulaa yhtään.) Treenatessa kaikki tuntuu hyvältä ja yllättävän oikealta tehdä, sitten kun istun hetken autossa on selkäkipu kamala. Eli kykenen harrastamaan raskaanaollessani liikuntaa, mutta rauhallinen ja hillitty oleminen esim. istuminen on tuskaa.

Kävelyt ja kaikki vähänkään reippaammat aktiviteetit saan unohtaa, mutta tuo peruspumppailu on oikein sopivaa ja tokikaan ei parane unohtaa kuntopyörääni, jonka kanssa olen salilla luonut jo jonkinlaisen kiintymyssuhteen. Harmi kun pyörän ”matkamittari” ei oikein toimi, olisi kiva tietää, että miten paljon tässä tulee poljettua ennenkuin sintti saavuttaa lasketun päivänsä.

_MG_3117

**Kuvien mekko TÄÄLTÄ

Koodilla HBR2 saat lauantaihin asti House of Brandonilta -20% kaikista paitsi dr.denimin tuotteista!