Viimeviikko tiivistettynä 394 sanaan.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa puolihenkevä postaus siitä miten ihanaa on olla kaksi- vuotiaan lapsen äiti. Eikä siitä pääse mihinkään, mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä ihanampaa kaikki vaan on. Ajoittain myös järkyttävää ja raskasta, mutta toisaalta minusta tuo kytevä uhma on välillä suorastaan koomista kun mini ei enää itsekään tiedä miksi huutaa vaakatasossa lattialla. Olen kuitenkin todella innoissani kaikesta uudesta mitä mini oppii ja saan välillä nauraa ihan kippurassa kaverin oivalluksille. Miten ihana voikaan olla pieni ihminen?

Meillä oli siis eilen Emilin 2-v bileet. Ja voi luoja miten kivat juhlat meillä olikaan. Ystäviä, niin minun kuin Emilin, kävi monia ja perhe saapui kruunaamaan päivän. Illalla sänkyyn kaatui väsyneet äiti ja poika, päivä oli ihana, mutta todella uuvuttava. Oli ilo nähdä kaikki ihmiset koolla yhdessä paikassa ja vaikka itsellä aika meni lähinnä hössöttäessä, oli ihana nähdä kaikkia.

Tänään ollaan sitten opeteltu ajamaan uudella pyörällä ja koitettu toipua eilisestä. Ihmeen hyvin tuo pikkuihminen hoksasi miten pyörä toimii vaikka ei ole ikinä ennen päässyt kunnolla tositoimiin.

Luonnollisesti pieneltä jännitykseltä ei vältytty, nimittäin olin jo perjantaina viittä vaille varma ettei juhlista tule mitään. E heräsi silmät muurautuneena umpeen, mikä tarkoitti kotipäivää ja lääkärireissua. Luultiin viime syksynä, että E:llä oli alkava silmätulehdus ja tämän myötä meille oli kirjoitettu silmätippoja, jotka olin ehtinyt hakea kotiinkin asti niitä avaamatta. Nyt tulehduksesta ei voinut erehtyä joten aloitin silmätippakuurin jo heti aamusta, sillä tiesin että tämä meidän lastenlääkäri aloittaisi ne jokatapauksessa. Pikkuhiljaa silmät näyttivät paremmilta ja koska antibiootti oli päällä, ei juhlia tarvinut perua. Toki olisin ymmärtänyt senkin jos kaikki eivät olisi tulleet, sillä eihän näistä tarttuvista koskaan tiedä…

Sitten voittekin arvata mitä olen viimeviikon puuhannut kun täällä blogissa on pidellyt hiljaista. Timo oli koko alkuviikon iltavuoroissa, joten minulla ei ollut minuuttiakaan ylimääräistä aikaa. Perjantai menikin sitten leipoessa ja eilen aivotoiminta sammui suurinpiirtein yhdeksältä. Välillä arjen vauhti huimaa päätä, tuntuu ettei aikaa jää kyllä mihinkään ekstraan. Vielä ensiviikko painetaan tukka putkella, sillä perjantaina aamusta lähden kolmen päivän urakalle lapsimessuille, sen jälkeen elämä vähän rauhoittuu.. Ainakin näillä näkymin.

Ehkä voisin startata ensiviikon hieman energisemmissäkin merkeissä, mutta tiedän että kyllä se viikko siitä taas käynnistyy. Suosittelen lämpimästi ottamaan seurantaan minun instagramin (emmakaisa_) , siellä olen huomattavan paljon aktiivisempi kuin mitä ehdin ikinä olemaan täällä blogin puolella tällä hetkellä. Koitan saada jokatapauksessa ensiviikolla pari postausta ulos, mutta katsotaan- en lupaa mitään. Jos jotain toiveita on niin niitä saa kyllä esittää, välillä pää hakkaa niin tyhjää näiden päivien päätteeksi.

 

Somen vieraannuttamat ihmiset.

Pidin tänään instagramin my storyssa ”my day:n”. Eli siis pitkin päivää päivittelin kuvia arjestani sen kummemmin niitä miettimättä. Työni laatu on sellainen, että aika vähälle nuo päivänmittaiset päivitykset jäi, mutta kuvailin jotain pieniä juttuja silloin kun ehdin. Päiväni oli tosi tavallinen – siis painotan TODELLA tavallinen. Ei kutsuvierastilaisuuksia, pressejä, ei hienoja lounaita eikä mitään mitä minä lasken luksukseksi – tai no, sain treenata töiden jälkeen, se on minulle luksusta. Halusin kuvata päiväni sellaisena kuin arkemme näyttäytyy. En tietenkään voi ottaa ketään elämään elämäämme hetki hetkeltä, mutta halusin tuoda esiin niitä tavallisia asioita, sillä sellaista meidän elämämme on. Töitä- kotiaskareita- leikkiä- liikuntaa- unta.

Miksi sitten halusin jakaa jotain mikä ei tuo kenellekään mitään uutta tai ihmeellistä? Siksi, että olen nyt töitteni puolesta törmännyt ilmiöön, jossa tavallinen arki ahdistaa. Elämä on tylsää, eikä siitä saa niitä endorfiineja – somessakin näkyy kun ihmiset elävät arkea jahtien kansilla ja kalliissa hotelleissa juhlien päivästä toiseen. Ja varmasti näin onkin, toisilla on hyvin luksuksentäyteinen elämä, väittäisin kuitenkin että tämä on pieni vähemmistö. Me loput eletäänkin sitten ihan tavallista elämää, tai kuka sen normin sitten määrittääkään?

Tällainen saa minut jotenkin todella surulliseksi. Oliko tällaista ilmiötä edes olemassa ennen instagramia? Ainahan me Suomalaiset olemme katsoneet aidan yli naapurin pihaan ja miettineet, että tuollakin on tuo asia paremmin. On kuitenkin jotenkin todella kurjaa, että joku ihminen menettää ilon omasta arjestaan kun se alkaa tuntua mitättömältä jonkun tuntemattoman ihmisen somen takia. Enkä nyt misään nimessä ole sitä mieltä, että ihmisten jotka elävät tällaista ”luksus”- elämää pitäis sensuroida somensa, vaan mietin että miten tämän siihen liittyvän ilmiön voisi ehkäistä?

On selvää, että kouluissa pitää alkaa tiedostaa mediakasvatus ihan uudella tavalla kuin ennen, mutta myös meillä vanhemmilla on paljon vastuuta. Koen, että minun tehtäväni on saada lapsenikin arvostamaan sitä mitä meillä on. Se, että me tykätään meidän arjesta tällaisena ja ollaan iloisia sellaisesta turvallisesta elämästä, mikä ollaan saatu välittyy toivottavasti myös Emilille ja hän oppii sitä arvostamaan. En mitenkään voi estää lastani seuraamasta joskus sitten aikanaan sellaisia tilejä mitä hän haluaa, mutta toivon että siihen mennessä hän on oppinut ymmärtämään, että meidän jokaisen arki on erilaista. Koen, että mekin olemme perheenä tosi etuoikeutetussa asemassa ja pärjätään hyvin.

Jokaisella meistä on se omanlaisensa arki, ja se muuttuu puurtamiseksi oli alla ferrari tai lada jos sitä ei rakasta sellaisena kuin se on. Aina saa olla unelmia ja kyllähän sitä itsekin iloitsisi jos voisi matkustella niin paljon kuin haluaa tai olla taloudellisesti riippumaton. Se ei kuitenkaan ole tässä hetkessä mahdollista, niin en halua hukata elämääni miettien, että olisin onnellisempi jos minulla olisi jotain enemmän. Minulla on kuitenkin paljon ja olen siitä äärettömän kiitollinen. Ja lopulta kun kukaan ulkopuolinen ei voi tietää mitä niiden somessa hienoilta näyttävien kuvien takana on, kuka ja missä elämäntilanteessa,niin silloin on turha verrata omaa itseä keneenkään. Helpommin sanottu kuin tehty – vai mitä?