Kirje meidän päiväkodin henkilökunnalle

Luin eilen lehdestä teidän palkkakuopastanne. Luin, että joku on ihmetellyt miten lastentarhanopettajan koulutus on amk- tasoinen kun kyse on kuitenkin vain kuravaatteiden pukemisesta? Minä taas ihmettelen, miten vähän teille (yleistän nyt tämän koko henkilökuntaan) maksetaan, sillä se työ, mitä te teette minun lapseni eteen on arvokkaampaa kuin oikeastaan mikään mitä minä tällä hetkellä tiedän.

Viimeisen kymmenen kuukauden aikana minun lapseni on oppinut teidän nimenne. Jo lauantai- aamuna hän kysyy milloin mennään ”Eijaa tattoo”. Joka päivän jälkeen hän kertoo kenen kanssa on leikkinyt ja selvästi ikävöi päiväkodin omia hoitajia kun on pidempään kotona.

E on oppinut luottamaan teihin ja minä myös. Kun aamulla eron hetkellä tulee itku(enkä puhu nyt vain itsestäni ;)), te saatte hetkessä hänet tyyntymään. Minä luotan, että teillä on sylissä tilaa sille hetkelle, jolloin meidän pikkuinen sitä tarvitsee.

Te joudutte päivästä toiseen kestämään kiukuttelua moninkertaisen määrän ja vielä te jaksatte vitsailla kun pitkän päivän jälkeen tulen lastani hakemaan.

Päivä toisensa jälkeen jaksatte keksiä mielekästä tekemistä, olen itsekin välillä ihan äimänä mistä teidän ideoita oikein riittää- ei minulla ole tuollaisia takataskussani.

Taidatte omata maailman parhaan vastustuskyvyn, sillä aina te olette paikalla vaikka siellä jylläisi minkä maailman sikarutto.

Ja niin te olette valmiita joustamaan kun meidän perheen arki muuttuu lennossa, tai siltä se ainakin minusta tuntuu.

Ihailen suuresti tapaan kohdata lapsemme yksilönä, näette hänessä piirteitä jota jopa me emme ole aina nähneet ja on ihana huomata, että otatte huomioon juurikin ne asiat arjessa, jossa mini kaipaa turvallista aikuista.

Te puhutte suoraan ja rakentavasti, jaksatte antaa tukea vaikka voisin kuvitella etten ole ainoa joka sitä on välillä vailla.

Kaikin puolin te olette ne ihmiset jonka vastuulle jätän lapsemme viitenä päivänä seitsemästä. Luotan teihin lapsemme hoidossa täysin ja minusta mikään maailman summa ei korvaa sitä vastuuta jonka kannatte huolehtiessanne noista pienistä elämänaluista. Olette lapsemme elämässä korvaamattomia ihmisiä ja kauhulla jo mietin kahden teidän eläköitymistä. Olette minulle äitinä korvaamattoman tärkeitä, sillä ilman teitä meidän arkemme ei olisi mahdollinen. Tai olisi, mutta ei tällaisena kuin nyt.

Kiitos kun olette ja kiitos, että jaksatte tehdä sitä työtä mitä teette. Ei sen arvoa voi rahalla mitata!

Jos vihaat talvea niin lue tämä!

Pitäisi varmaan piirtää joku maailmanluokan rasti seinään, sillä minä sanoin tänään ääneen Timolle kävellessämme ulkona, että en edes oikeastaan odota kevättä kun tämä sää on näin mieletön.

Olen aina vihannut talvea, siis ihan aina. Kylmyys on ollut minulle ihan ylitsepääsemätöntä ja pimeys on vienyt voimat. Tänä vuonna jotain on tapahtunut. Olen nauttinut jokaisesta aurinkoisesta päivästä ja viis veisannut kylmyydestä. Rikkinäiset toppahousuni ovat saaneet ulkoilla oikein urakalla, olen viis veisannut ulkoisista seikoista sillä minä olen ulkoillut ja hengittänyt valoa sisääni. Huomaan oikeasti tulevani vanhaksi, sillä alan kuulua siihen ”sää on pukeutumiskysymys”- liigaan ja kauhistelen liian vähiä vaatteita pakkasella. hah.. Eilen käveltiin Haminassa kunnon lenkki keskustaan katsomaan mopokisoja. Olin jotenkin tosi liikuttunut siitäkin miten suureksi tapahtumaksi ne on kasvaneet. Muistan vielä niin elävästi miten sitä hytistiin superpakkasilla meren jäällä joskus juuri ja juuri 18- vuotiaina katselemassa kun pojat ajelee ja nyt tämä oli oikea koko perheen tapahtuma. Hei vitsi että on siistiä olla Kymenlaaksolainen tällä hetkellä!

Tämä päivä oli ehkä tämän talven kliimaksi. Mietin miten ennenvanhaan olisin ehkä maannut pienessä darrassa sunnuntaina ja miettinyt, että ulos pitäisi mennä, mutta koska pakkanen – käännän kylkeä. Tänään minä mietin, että voiko tämä päivä jatkua loputtomiin, siis oikeasti olen ihan hullu aurinkomuija, minua melkein itketti kun oli niin ihanaa olla ulkona. JA ne ketkä ovat käyneet Kotkassa, tietävät miten tyyni, aurinkoinen päivä ja pikkupakkanen on kerran talvessa – jos silloinkaan. Tänään oli se päivä ja sen kyllä huomasi.

Suuntasimme tänään koko perheen ja Timon veljen perheen kanssa Vaakkuun kaakaoille ja laskemaan mäkeä. Ne jotka eivät tiedä mikä vaakku on, niin kerron..

Vaakku on legendaarinen pieni saari, Varissaari. Varissaareen kulkee kesäisin tuuri, eli sellainen vene- vähän kuin bussi- edestakaisin. Vaakussa järjestetään pitkin kesää kaikenlaisia tapahtumia ja sitten on meripäivät ja vaakkuvolley. Vaakussa sijaitsee myös hurmaava ravintola, joka herätetään meren jäätyessä henkiin, tänäänkin tunnelma oli katossa ja jonoa jatkuvasti makkaralle ja kaakaolle. Minusta on niin hienoa kun Kotkasta löytyy tällaisia yrittäjiä kuin tämä mm. Vaakkua ja Kotkan klubia pyörittävä pariskunta, harvalla riittää kapasiteetti kaikkeen. Jos olet tulossa Kotkaan vielä jäiden aikaan, niin suosittelen lämpimästi- melkein kuin olisi afterski:ssä käynyt (ilman minttua kylläkin). Oli niin kiva nähdä miten ihmiset olivat lähteneet sankoin joukoin liikenteeseen ja jäällä kävi kuhina molempiin suuntiin. Ihan kuin jengi olisi kaivautunut talviuniltaan esiin.

Muuten olenkin ollut tänään ihan poikki. Minulla on neljäs yö meneillään ja ihan kauhea flunssa meinaa puskea päälle. Päivä oli mitä parhain ja sain kai energiaa auringosta, kotiin kun pääsin teki mieli vain käpertyä peiton alle ja käydä nukkumaan.

Toivottavasti tämä menee nopeasti ohi, sillä ensiviikolla on tiedossa paljon hemmottelua, mallihommia, siskon kyläilyä ja viimeinen viikko nykyisessä työssäni. Tulevista kuvioista kerron lisää pian.

Energistä huomista ja tulevaa viikkoa!

*kuvan pullat saatu blogin kautta 😉