Kannattaako tavallista edes tavoitella?

Tänään taas kerran löysin itseni ajattelemasta kuinka siisti duunisyksy minulla on edessä. Pääsen kehittämään omaa osaamistani ja toivottavasti myös meidän toimintaa, ja samalla tekemään töitä huipputyyppien kanssa. Tärkeintä kuitenkin – saan tehdä sitä mitä haluan. Voisi luulla, että etenen uraohjuksena innovatiivisessa ja nuorekkaassa työympäristössä jossain some- media puolella… Mutta ei, olen sairaanhoitaja päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Sanoin taannoin kehityskeskustelussa, että voin nähdä itseni kyseisessä työpaikassa vielä 30 vuoden päästä, en välttämättä tekemässä juuri samaa asiaa mitä nyt, mutta samassa organisaatiossa ja nimenomaan tekemässä toivottavasti vielä enemmän päihdetyötä. Haluan olla ihan helvetin hyvä siinä mitä teen ja edelleen nauttia työstäni mitä saan tehdä.

Tämän päivän odotukset on minusta jotenkin hieman vinksallaan kun usein sitä itsekin on miettinyt, että minun pitää tavoitella aina ylemmäs kuin missä olen. En tietenkään poissulje sitä ettenkö mielelläni jossain vaiheessa elämää tekisi myös esimiestason töitä, mutta se ei ole minulle mikään ehdottomuus. Joku ehkä ajattelee, että tämä on tyytymistä, tai luovuttamista mutta minulle tämä on yksi toteutunut tavoite jo itsessään. Olen käynyt pitkiä keskusteluja itseni kanssa ja miettinyt mitä minä haluan tulevaisuudelta ja tullut siihen tulokseen, että haluan vain rakastaa sitä mitä teen, oli se sitten perustyötä tai jotain muuta.

Tämä asia pätee monessa muussakin asiassa. Teen paljon töitä ihmisten kanssa jotka painivat itsetuntoasioiden kanssa. Nykypäivä on vääristänyt monelle tavallisen sellaiseksi johon pystyy vain harvat ja valitut. Kun peruspertti alkaa näyttää Alexander Stubbilta pyöräilyshortseissa polkemassa varapääjohtajan töihin salkku pakattuna, on vaikeaa tyytyä siihen oikeaan tavalliseen. Ja niin hassulta kuin se saattaa jopa itsestä tuntua, monelle se normaalin raja on täysin hälventynyt. Enää ei osata arvostaa sitä, että duunia on mistä saa palkan ja siellä on välillä ihan kivaakin, vaan työn pitää olla jotain todella siistiä ja tosi trendikästä. Normaali ”paskaduunissa” ahdistutaan ja väsytään äkkiä. Enkä nyt tarkoita etteikö unelmia saisi ja pitäisi olla, mutta tuntuu välillä, että se normaali jota kuitenkin meistä suurinosa elää ei ole enää tarpeeksi, vaan pitäisi elää niin paljon enemmän, kaiken pitäisi olla jotekin mega ”lit” (voi jeesus että vihaankin tuota sanaa). En tiedä johtuuko tämän päivän elämyshakuisuus vain somesta, vai ollaanko me vain kasvamassa sellaiseen maailmaan jossa mikään ei vain tunnu enää riittävän?

Ja kyllä minäkin voin sanoa, että olen välillä miettinyt mitä kaikkea voisin erilaisella elämällä tehdä. Haluan kuitenkin elää nauttien omasta todellisuudestani ja omasta normaalista, enkä elää elämää miettien miten olisin onnellisempi, jos asiat olisi niin tai näin. Olen ihan superkiitollinen siitä mitä olen saanut ja monessa asiassa hyvin etuoikeutettukin. Ja yleensä se, että se oma perusturvallisuus ja toimeentulo on taattu, sekä mielellään se että elämässä on muutama hyvä tyyppikin riittää jo monelle, mutta ne ajatukset siitä, että pitäisi olla jotekin enemmän saa sen tuntumaan mitättömältä. Tämä on tosi harmi, sillä itsekin olen vasta viimeisten vuosien aikana tajunnut, että elämähän on juuri niin siistiä kuin millaisena sitä itse katsoo, ja tämän jälkeen moni tavallinen asia on alkanut olemaan paljon mageempaa .

BTW. Jos huomenna satut pyörimään Kotkassa iltapäivällä, niin tuuhan moikkamaan Pasaatiin. Ollaan siellä meidän matalan kynnyksen palvelun kanssa 13-17!