Kasvukipuja.

Olen niin monesti tätä toistellut, miten ensimmäisen vuoden loppu tuntuu ihan ekstrasuurelta minulle. Jotenkin tällä on tosi iso merkitys minulle, että ensimmäisestä vuodesta selvittiin ja nyt sitä on jo  ihan erilaisella asenteella arkea kohtaan. Olen muuttunut itse vuoden aikana tosi paljon ja tavallaan en yhtään.

On asioita joista olen kasvanut ulos ja joiden yli olen mennyt. Tavallaan kuitenkin samalla olen pitänyt paljolti kiinni vanhoista rakkaista jutuista. Äitinä olo ei ole ollut minusta helppoa ja edelleen koen kasvukipuja tämän asian kanssa. Äidin rooli on niin vastuullinen, että välillä haluaisin karata sitä viikoksi tai kahdeksi. Ottaa etäisyyttä. Ja samalla minä katson työvuorossa videoita lapsestamme ja ikävöin häntä.

Minun ja lapseni välillä on side, sellainen mitä ei osaa kuvata. Ei kai sitä kukaan osaa. Minä vieroksun todella paljon ajatusta tai tapaa puhua, että ihminen ei tiedä mitä on rakkaus ennenkuin tulee vanhemmaksi. Kyllä minä tiesin mitä se on ennenkuin Emil syntyi. Onhan meistä jokainen rakastanut jotakin joskus. Minä rakastan paljon. Rakastan puolisoani ja rakastan vanhempiani, sisaruksiani, ystäviäni. En kuitenkaan ennen äidiksi tuloa tiennyt millaista on rakastaa omaa lasta. Ja miten olisinkaan voinut tietää`?

Jos minulta kysyttäisiin, että oliko tämä oikea aika tehdä lapsi.. Mitä vastaisin? En minä hittovie tiedä, että oliko? Kestäisinkö jotaina asioita kolmevitosena paremmin? Oliko nyt varmasti eletty tarpeeksi? Ei sitä kukaan voi tietää.. Oikea aika on silloin kun se lapsi tulee. Ei lapselle minusta aikuisiässä ole enää väärää aikaa. Tai ei minun elämässäni.. Ei väärää voi olla kun ei oikein ole varmaan oikeaakaan. Minusta tämä oli hyvä tässä ja nyt ja juurinäin niinkuin nyt kaikki on mennytkin.

Niin monta kertaa olen itkenyt ääneen viimeisenkin viikon aikana. Odotan edelleen, että saisinko olla vielä joskus lähituleivaisuudessa yhden päivän ihan yksin kotona ja turhaudun välillä koko elämääni. Silti rakastan sitä, rakastan sitä juuri sellaisena kuin mitä sen nyt on ja millaiseksi se on tullut. Rakastan lastani niin paljon kun vanhempi voi lastaan rakastaa ja rakastan puolisoani (vaikka se ei hänestä aina varmaan siltä tunnu) niin paljon kuin vaimo voi miestään rakastaa. Silti tämä vuosi oli elämäni rankin, ei varmasti tule olemaan viimeinen laatuaan, mutta aikamoinen savotta se oli silti. Ehkä en tiedä elämästä mitään, ehkä tiedän. Sen tiedän ainakin, että minä olen pian ollut yhden vuoden äiti.

Paska mutsi?

img_7431

On rikkaus, että ympärillä on useita erilaisia äitejä, sen mukana myös erilaisia kasvatustapoja ja erilaisia käytäntöjä. Puhuin tänään rakkaan ystäväni kanssa stressin aiheista äitinä. Minä sanoin, että välillä kuunnellessani ympärilläni olevia äitejä mietin, että olisiko minun pitänyt tästäkin asiasta ottaa enemmän selvää, tai ylipäätäänsä vähän edes murehtia. Koen välillä ehkä hieman alemmuudentuntoa, sillä en oikein osaa muotoutua tavallisen äidin muottiin.. Vai onko sellaista edes olemassa? Minä olen aika huoleton tuon Emilin kanssa, taisin jättää stressin synnytyssaliin, sillä raskausaikana stressasin sitten tämänkin edestä.

Kotimatkalla kävin kuitenkin miettimään itseäni äitinä. Olenko minä jotenkin liian huoleton asioiden suhteen, olenko niin hyvä äiti Emilille kuin mitä voisin olla? Niinkuin varmaan lukijani jo tietävätkin, meillä loppui imetys kolmisen kuukautta sitten. Emil on siis ollut yli puolet elämästään jo korvikemaidon varassa, ja vielä sen ihan lehmänmaidon – ihan oikeasti en edes tiennyt mitä eroa eri nanneilla on ja se ainut luomu vaihtoehtokaan ei tuntunut sopivan lapselleni.

Kiinteät aloitettiin urhoollisesti itse soseuttamalla ruokia. Sitten Emil teki täyslakon ja ainoa mikä maistui oli bonan kasvissose… Nyt en ole enää edes jaksanut kokeilla, että maistuisiko mamman kokkailut, poika syö Pirkka:n tekemää ”luomu” ruokaa antaumuksella. Toiveena kyllä on, että hän siirtyisi pian kokonaan sormiruokailemaan, tämä äiti on tässä asiassa vain hieman epävarma ja etenemme todella hitaasti.

Me olemme paljon reissussa ja muutenkin liikkeellä, välillä on sellaisia päiviä kuin tänään kun Emil leikki niin täysillä, että yhdet unet jäivät välistä ja Emil nukahti lopulta lattialle. Emil nukkuu nähtävästi vain vaunuissa nykyään unensa, tai sitten en vain jaksanut taistella häntä uneen. Emil menee yöksi mummilaan lauantaina ja vanhemmat lähtevät viettämään aikuisten aikaa, no hän on kyllä hoidossa todella harvoin, että tästä tuskin tarvitsee potea huonoa omatuntoa.

img_7441

Kun sitten silittelin lastani vilkkaan päivän jäljiltä uneen mietin, että minä olen hänen äitinsä. Olen se ihminen, joka saa Emilin nauramaan ihan katketakseen ja kuka saa pahimmankin murheen taltutettua. Olen se ihminen, joka saa tuon vauvan rauhoitettua yölliseltä itkulta takaisin uneen ja jonka perään tuo itkee kun häviän nurkan taakse.

En ehkä ole ihan oppikirjan mukainen äiti, enkä varmaan tule koskaan olemaan. Mutta hitto vie, minä olen kuitenkin äiti ja rakastan Emiliä varmasti vähintäänkin yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin äiti lastaan. Ystäväpiirissäni on monta erilaista äitiä ja mikä rikkaus on, että voimme jokainen oppia toisiltamme ja jakaa niitä erilaisia kokemuksia. Ehkä minäkin taas kaivan sen kokkikirjan kaapista ja koitan tarjota E:lle itse tehtyä ruokaa. Jos jotain olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana oppinut on se, että jokainen on äiti omalla tavallaan ja jokainen äiti on lapselleen paras. img_7443