Ethän pilaa lapsen uskoa ihmiseen?

Ai hittovie tänään mietin taas tuolla lumihangessa rattaiden kanssa porhatessa, että onneksi talvi on väliaikaista. Vaikka taloudellisesti ja ekologisesti ajatellen kaksi autoa on paljon, olisi toinen auto kyllä mieletöntä luksusta. Mietin myös pönöttäessäni siinä auraamattomassa leikkipuistossa, että eikö lapset leiki talvella leikkipuistoissa kun tätä ei oltu ollenkaan putsattu? Eipä siinä mitään ongelmaa kyllä meidän minin mielestä ollut, että kai sitä pitäisi vaan omalle asenteelle tehdä jotain ja ottaa mallia tuosta jokasään kiitäjästä. Räntäkeli ei todellakaan ole uhka vaan nimenomaan mahdollisuus, etenkin jos omistaa lapion.

Ollaan nyt enenemissä määrin käyty ulkona milloin kahvilla ja välillä syömässä. On ollut ilo huomata, että E ei jaksa enää häsätä joka suuntaan vaan keskittyy aina riittävän hetken omaan pillimehuunsa tai ruokaansa. Olen ollut todella otettu siitä, että melkeimpä missä tahansa olemme olleet, on Emilin ”kiitos” otettu huomioon ja hänet muutenkin pikku-ihmisenä, eikä pelkästään sotkevana kakarana.

Olimme sunnuntaina paikallisessa kahvilassa kahvilla. Kahvilan kahvikoneesta lähtee suhteellisen kova ääni ja tämä toki kiinnosti pikkutyyppiä kovasti. Hän pariinkin kertaan totesi ääneen, että ”ääni kuuluu” ennenkuin sanoin, että mene kysymään työntekijöiltä mistä tämä ääni on lähtöisin. Kahvilassa oli silloin rauhallinen hetki ja tämä työntekijä sattui kuulemaan mitä sanoin. Iloisest hän huikkasi, että tules katsomaan mitä täällä on ja E paineli onnellisena tiskin taakse. Hän siinä sitten ihmetteli kahvikonetta ja kovia ääniä ja lupasi toiselle omistajalle mennä joskus avuksi leipomaan. Pikkutyyppi sai aivan satavarmasti todella positiivisen kokemuksen kun hän sai itse toimittaa asiaansa aikuisten kanssa, jotka jaksoivat ottaa häntä huomioon eivätkä ignooranneet kaveria kokonaan.

Selväähän se on, että tällaiseen tilanteeseen ei mitenkään ole mahdollisuutta läheskään aina. Mietin kuitenkin niitä hetkiä kun E on moikkaillut kadulla jokaiselle vastaantulijalle ja 1/1o on vastannut tervehtien, että miksi me olemme näin jähmeitä. On toki selvää sekin, että kaikki eivät ole lapsi- ihmisiä, mutta ei nuo naperot sitä tiedä päällepäin. Haluan tukea lastani rohkeasti tutustumaan maailmaan ja ottamaan kontaktia ihmisiin. Olen opettanut hänet kiittämään ja tervehtimään. On jotenkin surullista tavata ihmisiä, jotka ylenkatsovat kontaktia ottavaa lasta, esim tarjoillessaan ruokaa ravintolassa. Kyllä meidän E osaa kertoa, että ruoka on hyvää jos hän oikeasti siitä pitää.

Toivon ylikaiken, että E saa osakseen elämässä vielä tässä vaiheessa eniten näitä kertomani kaltaisia kokemuksia ja säilyttää tuon ihanan asenteensa. Kyynistyä ehtii isompanakin, joten toivon ettei aikuisten maailma vie vielä tässä kohtaa lapseltani tätä iloa pois.

Ainiin ja iso kiitos vielä Kotkan Hyggen henkilökunta, olette kyllä ihmisiä oikeassa paikassa <3

 

 

Ihanan raivostuttava taapero-ikä

*Sisältää mainoslinkkejä

Ruusuiset olivat minun kuvitelmani arjesta taaperon kanssa. Emil on aivan hurmaava persoona, siis niin huumorintajuinen pieni pilke silmäkulmassa painava pikkumies, jolla ei puutu omaa tahtoa. Meillä on menossa sellainen miniukkelin esiuhma kun opetellaan, että mikä on ok ja mikä ei ja sekös se tuottaa riemua.

Olen kuullut muiltakin, että yhden vuoden kieppeillä tulee vaihe jolloin taapero viihtyy lähinnä sylissä. Laskettiin perjantaina, että Emil viihtyi illalla klo 16- 20 välillä tasan 15 minuuttia itsekseen ja muuten vaati jatkuvaa sylissäpitoa ja minähän pidän. Kaikki arkiset askareet tuppaavat vain käymään hieman haastaviksi pikkumies kainalossa, kun hän ei enää ole mikään vastasyntynyt.

Toinen mikä nyt viimeaikoina on saanut aivan uudenlaiset sfäärit on kotoa poistuminen. Emil jaksaa ulkona sylissä noin 15 minuuttia ja sitten alkaa loputon uteliaisuus. On ihanaa, että hän rohkeasti menee ja tutkii, mutta se raivo, mikä tulee esimerkiksi viimeksi tänään mm. kiellosta syödä kiviä, kiellosta koskea tuntemattomana ostoskärryihin, kiellosta hypätä junan raidesyvennykseen, kiellosta tyhjentää kaupan hyllyjä tai juosta autotiellä on jotain aivan silmitöntä.

Kannan lähes päivittäin Emil- puikkoa poikkiasennossa milloin mistäkin autoon. Minua suorastaan naurattaa aina välillä nämä hänen tunteenpurkauksensa, vaikka eihän ne oikeasti hauskoja ole. Etenkään kun ne tulevat aina väärään aikaan ja tuntuu, että kaikki tuijottaa- vaikka kyllä moni tietää.

Haluaisin tehdä Emilille paidan ”olen tutkimusmatkalla, koittakaa ymmärtää”. Hän on niin loputtoman utelias.

Meillä tulee nyt melkein uusi sana päivässä ja laskettiin tuossa nyt viisi jotain tarkoittavaa sanaa. Emil nauraa rätkättää omille jutuilleen ja alkaa ymmärtää minun ohjeitani. Hän on ruvennut syömään ja illatkin näyttäisivät hieman helpottuneen. Tämä taapero- aikakauden alku on tosi ristiriitaista kun hermoja venytetään joka suuntaan. Tunteet vaihtuvat sekunnissa sieltä pakahtumisesta toiseen ääripäähän kun ikinä ei tiedä mitä tuon minin mielessä on seuraavaksi.

Muistan joskus miettineeni, että pärjään varmaan paremmin tässä ikävaiheessa kuin vauva vaiheessa. Ehkä pärjäänkin, olenhan ollut jo vuoden vanhempi. Toisaalta tämä ikä on tuonut ihan uudenlaisia haasteita, eikä tuo vieläkään osaa omaa pahaa oloaan sanoittaa (niinkuin ehkä naivisti luulin). Aika aikaansa kutakin, mutta on tämä taas ihan uusi maailma joka aukesi kuin taikaiskusta Emilin täyttäessä vuoden.

Timon shortsit sekä Emilin neule ja huvi tarttuivat mukaan viimekerralla käydessämme Itiksen zarassa, voisin tyhjentää sieltä koko poikien vaateosaston*. Emilin kengät ovat jollyroomilta*.