Älä ikinä iloitse viidestä vapaapäivästä!

Heräsin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä siihen, että E oli ihan tulikuumana minun kyljessäni kiinni. E on kuumeessa aina kuin pieni kekäle ja ihan jo mittaamatta tiedän heti milloin hänellä on lämpöä ja milloin ei. E sinnitteli urheasti eilisen päivän reissussa ja nukkuikin koko ajomatkan Jyväskylästä Kotkaan ja vaikka olin aivan varma, että viiteen asti nukutut päiväunet venyttäisivät nukahtamista vähintään aamuyöhön, oli mini unessa jo yhdeksältä.

Puhuttiin eilen ystäväni kanssa puhelimessa, että ihan kuin se olisi jokin ennakkoasetus, että lapset sairastuu aina perjantaina.. Tämä on muuten oikeasti ihan totta, E ei ole kertaakaan saanut flunssaa viikolla, vaan aina se iskee päälle vasta viikonloppuna. Minkä taian päiväkodin tädit tekevät :D?

Toisaalta pitäisi kai sanoa, että onneksi minulla oli vielä tänään ja huomenna vapaata, niin voin olla E:n kanssa kotona ilman mitään järjestelyjä. Minun oli tarkoitus viedä tänään E muutamaksi tunniksi hoitoon, että olisin ehtinyt kuskata bussilla kirpparipöydän tavarat paikalleen, se jää nyt huomiselle. Ehkä toisaalta ihan hyvä, sillä en ole pistänyt tikkuakaan ristiin tavaroiden eteen hah.

Minulla on hassu viikko töiden puolesta, sillä fyysisesti olen päiväsaikaan töissä vaan keskiviikkona, mutta töissä silti koko loppu viikon – yövuorojen iloja. Tuntuu ihan silti kuin olisi vain yksi päivä töitä. Ihanaa on se, että minulla on oikeasti aikaa olla Kotona E:n kanssa. Työni on sellaista, että minulla on 7 iltavuoroa kolmen viikon listassa, niin välillä voi mennä kolmekin päivää, että olen kaikki illat pois. Se on jotenkin tosi paljon kun on vielä noin pieni lapsi. Tämänkin vuoksi siirtyminen päivätöihin tuo kaivattua säännöllisyyttä elämään.

Ajattelin vakaasti, että lähtisimme tänään hieman kävelylle E:n päiväuniaikaan, sillä mini nukkuu kotonaolleessaan unia vain rattaissa liikkeessä tai autossa. En käsitä mikä taika tässäkin on, että hän päiväkodissa vetelee kahden tunnin unia ja kotona ei nuku vaikka miten väsyttäisi? Ajatus päiväkävelystä oli ihan kiva siihen asti kunnes Timo soitti mennessään töihin, että minun kotiavaimeni ovat autossa.. Huoh, kunnon maanantai- ollaan nyt sitten koko päivä jumissa sisällä. Toisaalta, tuleepa katsottua kirpparikamat kuntoon ja siivottua perusteellisesti.

Koitan nyt kaivaa taas positiivisen mielen takapuolestani ja miettiä, että ihanaa kun on vapaapäivä ja saan olla kotona Emilin kanssa koko päivän ilman kiireitä! Kuulostaa jo paljon paremmalta. Kivaa alkanutta viikkoa♡!

Ethän pilaa lapsen uskoa ihmiseen?

Ai hittovie tänään mietin taas tuolla lumihangessa rattaiden kanssa porhatessa, että onneksi talvi on väliaikaista. Vaikka taloudellisesti ja ekologisesti ajatellen kaksi autoa on paljon, olisi toinen auto kyllä mieletöntä luksusta. Mietin myös pönöttäessäni siinä auraamattomassa leikkipuistossa, että eikö lapset leiki talvella leikkipuistoissa kun tätä ei oltu ollenkaan putsattu? Eipä siinä mitään ongelmaa kyllä meidän minin mielestä ollut, että kai sitä pitäisi vaan omalle asenteelle tehdä jotain ja ottaa mallia tuosta jokasään kiitäjästä. Räntäkeli ei todellakaan ole uhka vaan nimenomaan mahdollisuus, etenkin jos omistaa lapion.

Ollaan nyt enenemissä määrin käyty ulkona milloin kahvilla ja välillä syömässä. On ollut ilo huomata, että E ei jaksa enää häsätä joka suuntaan vaan keskittyy aina riittävän hetken omaan pillimehuunsa tai ruokaansa. Olen ollut todella otettu siitä, että melkeimpä missä tahansa olemme olleet, on Emilin ”kiitos” otettu huomioon ja hänet muutenkin pikku-ihmisenä, eikä pelkästään sotkevana kakarana.

Olimme sunnuntaina paikallisessa kahvilassa kahvilla. Kahvilan kahvikoneesta lähtee suhteellisen kova ääni ja tämä toki kiinnosti pikkutyyppiä kovasti. Hän pariinkin kertaan totesi ääneen, että ”ääni kuuluu” ennenkuin sanoin, että mene kysymään työntekijöiltä mistä tämä ääni on lähtöisin. Kahvilassa oli silloin rauhallinen hetki ja tämä työntekijä sattui kuulemaan mitä sanoin. Iloisest hän huikkasi, että tules katsomaan mitä täällä on ja E paineli onnellisena tiskin taakse. Hän siinä sitten ihmetteli kahvikonetta ja kovia ääniä ja lupasi toiselle omistajalle mennä joskus avuksi leipomaan. Pikkutyyppi sai aivan satavarmasti todella positiivisen kokemuksen kun hän sai itse toimittaa asiaansa aikuisten kanssa, jotka jaksoivat ottaa häntä huomioon eivätkä ignooranneet kaveria kokonaan.

Selväähän se on, että tällaiseen tilanteeseen ei mitenkään ole mahdollisuutta läheskään aina. Mietin kuitenkin niitä hetkiä kun E on moikkaillut kadulla jokaiselle vastaantulijalle ja 1/1o on vastannut tervehtien, että miksi me olemme näin jähmeitä. On toki selvää sekin, että kaikki eivät ole lapsi- ihmisiä, mutta ei nuo naperot sitä tiedä päällepäin. Haluan tukea lastani rohkeasti tutustumaan maailmaan ja ottamaan kontaktia ihmisiin. Olen opettanut hänet kiittämään ja tervehtimään. On jotenkin surullista tavata ihmisiä, jotka ylenkatsovat kontaktia ottavaa lasta, esim tarjoillessaan ruokaa ravintolassa. Kyllä meidän E osaa kertoa, että ruoka on hyvää jos hän oikeasti siitä pitää.

Toivon ylikaiken, että E saa osakseen elämässä vielä tässä vaiheessa eniten näitä kertomani kaltaisia kokemuksia ja säilyttää tuon ihanan asenteensa. Kyynistyä ehtii isompanakin, joten toivon ettei aikuisten maailma vie vielä tässä kohtaa lapseltani tätä iloa pois.

Ainiin ja iso kiitos vielä Kotkan Hyggen henkilökunta, olette kyllä ihmisiä oikeassa paikassa <3