Taas mennään rahan takii, ei rakkaudest lajiin vaan rahan takii…

Se taisi olla sisätautikirurginen harjoittelu kun ajattelin, että mitähän helvettiä minä teen tässä koulussa? Olin jotenkin aina ajatellut, että minun täytyy etsiä itselleni joku säädyllinen ammatti. Ajatuksissani oli yläasteella lähetä Sibeliuslukion modernin tanssin linjalle ja siitä lontooseen opiskelemaan tanssitieteiden maisteriksi. Elin tanssille, mutta en hetkeäkään koululle. Keskiarvoni oli lopulta niin huono ettei sillä olisi menty edes Haminan lukioon. Tsemppasin ja pääsin lukioon, en kylläkään Sibeliuslukioon, mutta Haminaan pääsin.

Eräänä kesänä minä sitten olin kesätöissä Haminassa eräässä hoivakodissa ja mietin, että tämähän voisi olla itseasiassa ihan kivaa hommaa- hoitaa ihmisiä. Sairaanhoitajan työ olisi järkevää, sellainen ”fiksu” tulevaisuuden ammatti. En päässyt huonon valmistautumiseni takia kouluun ensimmäisellä, enkä toisellakaan kertaa. Sitten luin pääsykokeisiin ja pääsin. En oikein ikinä ollut koulusta innoissani ja mietin, että kai tämä tästä joskus loppuu. Tein töitä koko koulu ajan hoivilla ja mietin, että kai sitä joku homma löytyy itselle.

Se oli kevättä 2012 kun menin a- klinikalle harjoitteluun. Olin varmaan ollut päivän harjoittelussa kun tajusin, että tämä on se työ mitä varten minä kouluun taisin lähteä. Tempperamenttini ja persoonani sopi työhön, olin superinnoissani mennessäni harjoitteluun ja päivät kuluivat kuin siivillä. Harjoittelu jätti minuun jäljen, maailmani oli hieman värikkäämpi kuin ennen ja tiesin mitä haluan isona tehdä.

Tiettyjen sosiaalisten odotusten vuoksi jätin kuitenkin menemättä syventävälle jaksolle a-klinikalle, kuten olisin halunnut. Vakituinen työ Kotihoidolla pelasti minut onneksi myös keskussairaalalta. Tykkäsin  tosi paljon olla Kotihoidolla, mutta mietin silloinkin jotain muuta. Vähän kuin olisin ollut huonossa parisuhteessa, siinä jaksoi ihan kivasti, mutta jalka oli jo oven välissä haistelemassa uusia tuulia.

Eteen tuli muutto Tampereelle, koitin etsiä päihdepuolen työpaikkoja, mutta kokemattomana työntekijänä ei mistään löytynyt mitään. Sain paikan eräästä hoivakodista vastaavana ja olin iloinen siitä- työ kun työ!Kaksi vuotta Koivupirtillä kasvatti luontoa, sain sellaista kokemusta jota en tule ikinä mistään muualta saamaan, en ikinä. Jäin parin vuoden päästä äitiyslomalle, jonka aikana sijaisuuteni päättyi- olin taas tyhjän päällä.  Äitiysloman jälkeisen tarinan voi melkein lukea blogistakin viime keväältä, se oli pitkä ja kivinen, mutta johti minut onnekseni oikealle tielle. Ja niin minä muutaman mutkan kautta teen tällä hetkellä työtä jota rakastan. Olen nyt kuukauden ollut uudessa duunissani ja saan tehdä töitä huipputiimissä, tehden sitä mitä kohti olen viimeiset viisi vuotta tehnyt töitä.

Minulta taannoin kysyttiin tsemppiä hieman tahmeaan koulutaipaleeseen sairaanhoitajaksi. Kysyjä mietti, että onko hänen kohtalonsa mennä sairaalaan joka ei tunnu hetkeäkään omalta? Oli helppo lohduttaa häntä, minä olisin varmaan todella ahdistunut somaattisella puolella. Sairaanhoitajan työ on niin paljon muutakin kuin somaattista SAIRAAN hoitoa, että sen pelossa ei kannata jättää hakematta kouluun. Toki tietty kiinnostus somatiikkaa kohtaan täytyy olla ja halu oppia ymmärtämään ihmistä kokonaisuutena, jotta tässä työssä pärjää. Ihmisien psyykkisiä ja fyysisiä osa- alueita kun ei voi täysin ikinä erottaa.

Sairaanhoito on niin moniulotteista, että en usko miten ikinä voisin tähän alaan kyllästyä. Itseään voi ja pitää kehittää, olenkin sanonut, että sinä päivänä kun luulen tietäväni kaiken, on minun aikani irtisanoutua. Intohimoa joka erikoisalalla pitää olla ollakseen hyvä hoitaja, mutta oman alan löytämiseen voi luonnolisestikin kulua aikaa. Jokaiselle löytyy aivan varmasti jotakin!

Matkani kohti oman elämäni unelmaduunia jatkuu!

Olen aina tiennyt, että haluan tehdä töitä jollain tavalla haastellisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten kanssa. Niin kliseiseltä kun tämä kuulostaa, on se ollut minulle jollain tavalla oma kutsumustyö. Kun koulussa sitten menin harjoitteluun a- klinikalle, loksahtivat palaset paikalleen. Tiesin, että minun paikkani on mielenterveys- ja päihdetyössä jossain muodossa vielä jonakin päivänä.

Ajauduin kuitenkin monen sattuman kautta vakiduuniin kotihoidolle. Sain tehdä sielläkin yllättävän intensiivistä yhteistyötä psykiatrisen osaston kanssa ja iäkkäiden alkoholi, sekä mielenterveysongelmien parissa (vihaan muuten tuota ongelma- sanaa, ei se ole ongelma, se on sairaus). Elämä muutti Tampereelle, jäin edelleen hoivapuolelle roikkumaan, edelleen psyk- puolen iäkkäiden hoitoon, mutta kuitenkin olin muualla kuin missä minä todella halusin olla. Ja tässä kohtaa välihuomio, että rakastan työskennellä iäkkäiden parissa, mutta kutsumukseni ei ole siellä.

Muistanette varmasti kun kerroin viime keväänä kaiken tuskaisen työnhaun jälkeen, että sain paikan juuri sieltä mistä sitä eniten halusin. Sain eräästä avautuvasta yksityisestä mielenterveys ja päihdekuntoutujien yksiköstä sairaanhoitajan paikan. Työnkuvani oli kaikkea sitä mitä olin oikeastaan siihenasti ehtinyt unelmoida. Ennen töitteni alkua keikkailin Tampereen Pitkässäniemessä hankkimassa kokemusta psyk. puolelta, nimenomaan aikuisten hoidossa.

Muutto romutti hetkeksi unelmani. Löysin itseni jälleen hoivapuolelta, toki aivan ihanalta osastolta, mutta koin palanneeni takaisin lähtöruutuun. Hetkeksi työnsin syrjään unelmani ja päätin, että työ kun työ. Olin jo toinen jalka menossa kohti keskussairaalaa ajatellen, että kai tämä on vain yksi haaste elämässäni ja omat pelot on voitettava. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja löysin itseni nuorten vastaanottokodista, jossa olen siis vielä tämän viikon töissä.

Niinkuin olen kertonut, uskon jonkin sortin johdatukseen ja siihen, että asiat tapahtuvat niiden tarkoitetulla tavalla. Tämä minun jaksoni nuorten parissa on opettanut minulle elämästä enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Olen oppinut asioita ennenkaikkea itsestäni ja joutunut tekemään paljon töitä myös omien kipupisteiden kanssa. Minulle on myös kirkkaasti valjennut se, että haluan tehdä psykiatrian puolella töitä, parhaassa tapauksessa vielä päihdepsykiatrian, mutta siis avopuolen vastaanottotyötä ja sinne minä siis seuraavaksi lähden. Tarkoituksenani on aloittaa syksyllä myös koulu ja syventää opintojani psykiatriseksi sairaanhoitajaksi.

En tiedä mihin tämä tie minua on viemässä, mutta minulla on vahva luotto siitä, että oikeaan suuntaan. Kaikella on tarkoituksensa – niin myös tällä!