Yksi ei niin pieleen mennyt viisaudenhampaan poisto

img_8789

Olen kuullut oikeastaan vain ja ainoastaan kauhutarinoita alaviisureiden poistosta. Minulta on itseltäni poistettu ylhäältä toinen viisaudenhammas ja ajattelin, että alahampaan poisto on jotain aivan järkyttävää, että olen kipeä vähintään seuraavat kaksi viikkoa ja elämästä ei tule mitään..

No toki pessimisti ei pety, mutta olisin varmaan menettänyt paljon vähemmän hiuksia jos olisin vain mennyt iloisella mielellä sinne lääkäriin…

Eilen aamulla tosiaan kello kahdeksan panikoin acutan hammaslääkärin penkissä. Tunsin miten selkäni kostui ja käteni vapisi. Lääkäri kysyi, että tarvinko sairaslomaa.. Vastasin, että juu jos hän hoitaa Emilin niin voin pari päivää kyllä ottaa – hehhheh. Sitten aloin purskutella suuvettä ja lääkäri jatkoi jutusteluaan..

L: ”No mutta olisihan siitä suuri ilo täällä apurina”

L: ”Siis minkäs ikäinen lapsi on kyseessä?”

M: ”purskuttelua”

L:”Kyllähän joku seitsemänvuotias olisi jo hyvinkin kykenevä pikkuapuri!

Hammashoitaja tähän ”Niin kyllä se varmasti paremmin leikkaisi kuin sinä

Tässäkohtaa meinasi lentää suuvedet seinään… Juuri mitä haluan kuulla ennenkuin tuo mies tunkee poran ja veitsen suuhuni on se, että seitsemänvuotiaskin olisi pätevämpi kuin hän.

Koitin ajatella ihania asioita, mietin tulevia blogipäivityksiä ja aurinkoisia päiviä. Hengittelin syvään kun lääkäri tunki varmaan viidettä puudetampullaa piikillä ikeneeni ja mietin, että ei tämä kauaa kestä, kohta se on ohi.  No pian se sitten olikin ohi. Hammas leikattiin, mutta operaatio olisi mennyt melkein ilman leikkaustakin. Kaiken kaikkiaan käyntiini taisi mennä suurinpiirtein puoli tuntia. Suuni oli niin puutunut, että en saanut puhuttua, mutta yritin vilkuttaa kiitollisesti ja lähdin kotiin.

En suostuisi mistään hinnasta lääkärin penkkiin ilman puudutetta, mutta vihaan sitä puutumisen tunnetta. Nyt puutuminen oli sitä luokkaa, että Timo huomautti jossain vaiheessa, että nyt valuu kuolaa paidalle. Eihän siinä, lounastreffit olisi klo 12 ja olin kello kymmenen vielä siinäpisteessä, että hyvä kun tunsin itseni niiden puudutteiden takia.

Kun puutuminen lakkasi normalisoitui olonikin… Otin eilen muutaman kerran kipulääkettä, mutta nyt olen viimeisen kerran ottanut mitään tähän kipuuni viime yönä kolmelta, kun heräsin syöttämään Emiliä. Jotenkin olin kuvitellut, että tämä olis paljon hakalempaa, mutta minulla ei ole turvottelua, ei sen ihmeellisempiä kipuja, eikä mitään muutakaan. Jos olisin ollut työelämässä, niin potisin huonoa omatuntoa sairaslomastani. Eniten ärsyttää kun en pääse treenaamaan kun vointi on kuitenkin näin hyvä, mutta hyvä niin! Ehtii sitä taas ensiviikolla jumppailemaan.

collagehammas