Puhutaampa vähän kehonkuvasta… 57kg vs 59kg

Kuvien välillä on kaksi vuotta ja yksi lapsi… kuva: Milka Tarkiainen (Olennaisuuksia- blogi)

Tämä aihe tuli yhdessä meidän bloggareiden keskustelussa esille kun alettiin puhua painoista, siis kehonpainoista ja siitä miten paino ei itseasiassa kerro mitään. Minusta tämä aihe on ollut tosi positiivisessa valossa meidän portaalin blogeissa, sillä tosiasia on, että se paino ei kerro vartalosta yhtään mitään.

Painan tällä hetkellä todella vähän. Painan 56, ehkä jo 57 kiloa ja olen 173cm pitkä. Haluisin ihan ehdottomasti päästä kehonkoostumusmittaukseen, sillä epäilen, että rasvaprosenttini on kuitenkin suurempi kuin mitä se on ollut vuosiin. En ole missään vaiheessa laihduttanut, tai tietoisesti pudottanut painoa. Raskauskilot lähtivät kuin itsestään ja näistä lopuista pitää kiittäminen vatsatautia.

Luulen, että suurin syy painon putoamiselle on naurettavan huono ruokavalio ja paljon entistä aktiivisempi elämäntyyli, jossa hyötyliikunta näyttelee suurempaa roolia kuin suunniteltu jumppaaminen. Vaunuja kun lykkää lumihangessa, niin pysyy kyllä kunnossa tahtomattaankin.

Minusta on jotenkin tosi vierasta ajatella, että ennen raskautta en ollut juuri koskaan tyytyväinen omaan vartalooni. Olin ihan huippukunnossa ja elin tosi aktiivista elämää. Ensimmäisten raskauskilojen myötä omat silmät aukenivat omalle kunnolle ja aloin ymmärtää, miten naurettavia omat ajatukseni olivatkaan.

Kyttäsin vaakaa ja arvotin sen mukaan oman kuntoni. Jos painoin yli 60kg, oli tilanne mielestäni huono. Nyt jos olisin samassa kunnossa kuin silloin, olisi minulle aivan se ja sama, että painaisinko 60kg vai 65kg jos vaan näyttäisin siltä miltä silloin näytin. Minun on täytynyt käydä tämä matka vartalossani tajutakseni, että oikeasti vain peilikuva merkitsee.

Olen todella sinut tämän hetkisen vartaloni kanssa, minua ei jaksa puristella löysät, eikä makkarat… Haluan silti päästä vielä jonain päivänä ”entiseen kuntoon”, sillä nyt osaisin nauttia liikunnallisesta ja vahvasta vartalosta. Voihan se toki olla, että sitten kun olen taas saanut täytettyä nahkani pikkulihaksilla, sitä taas sokeutuu omalle kunnolleen – mene ja tiedä. Katsotaan tässä elämäntilanteessa, että jos vaikka kesäksi 2025..

Fakta on se, että on ihan turhaa katsoa omaa kuntoa vaa’an perusteella.. Se mitä vaaka sanoo ja miltä vartalo näyttää ei ole mitään tekemistä keskenään. Olen ”laihempi” kuin moneen vuoteen, mutta myös ”huonommassa kunnossa” kuin mitä moneen vuoteen. Ja haluan nyt painottaa, että huonompi kunto ei ole minun silmissäni millään tavalla huono. Tykkään just nyt siitä miltä näytän, mutta tykkään myös atleettisemmasta rungosta (jos tuo ikinä sellainen on ollutkaan). Kaikki aikanaan – jos jaksaa!

Tässä siis minä 57kg, saman painoinen kuin noissa ylemmissä kuvissa, ellen pari kiloa kevyempikin!

 

Niin lähellä erään unelman toteutumista..

sis. mainoslinkin

Minun ei varmaan kannattaisi sanoa tätä ääneen… Ylipäätäänsä tämä on sellainen asia, josta ei kamalasti puhuta, sillä epävarmuus, mahdolliset pettymykset ja kaikki sen ympärillä saa ihmiset vaikenemaan. Mitä jos minua ei valitakkaan? Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Tämän ympärille kietoutuu ehkä pieni häpeä ja epäonnistumisen pelko. Pelko myöntää, että minä en ollut se ihminen. Toivon koko sydämestäni, että minun tarinallani on tällä kertaa onnellinen loppu, koska minä haluan olla se ihminen ketä etsittiin.

Minä kävin tänään työhaastattelussa unelmieni työpaikkaan. Siihen, minkä sivulauseessa mainitsin eräässä postauksessa. He halusivat tavata minut, nähdä minut ja minä sain mahdollisuuden. 

Olen hakenut paljon töitä. Voi, niin paljon, että en oikein ole ihan varma enää mitä olen edes hakenut. Tilanteessani on vain nyt toimittava, vaikka kuinka haluaisin en voinut jäädä odottamaan, että josko se yksi ”the paikka” onnistuisi. En oikeastaan uskonut, että pääsisin edes tuohon haastatteluun, sillä paperilla en uskonut pärjääväni muille. Siellä minä silti istuin tänään puhumassa unelmaani ääneen.

Kävin viimeviikolla haastatelussa erääseen paikkaan, joka olisi ollut tilanteessamme helppo ja minun kokemuksellani mukavuusalueellani. Kuulin eilen kaupan salaattitiskillä, että olin kolmen parhaan joukossa, mutta kokonaisuus vei voiton.. Se harmitti, mutta se harmitti yllättävän vähän. Mietin nimittäin jo siihen haastatteluun mennessäni, että jos saisin paikan, niin uskaltaisinko ottaa sitä vastaan, jos vaikka tapahtuisi sellainen maailman ihme, että saisin tämän tämänpäiväisen työpaikan.

En oikein vieläkään voi uskoa, että siellä minä istuin tänään. Ymmärrän täysin (tai siis näin minä itselleni tässä koitan hokea) jos en saa työtä, mutta toivon koko sydämestäni, että sen saisin, sillä tiedän kuinka se olisi minua varten, olisin siinä hyvä. Saisin ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä sellaista työtä mitä olen vain villeissä unelmissani voinut kuvitella tekeväni saisin tehdä sitä miksi hoito- alalle ikinä lähdin. Ristin nyt jokaisen hiuskarvanikin, että haastattelijoille jäi minusta yhtä hyvä fiilis kun mitä minulle.

 

Tämä on niin suuri riski sanoa ääneen. Sitten jos minua ei valitakkaan joudun senkin sanomaan ääneen. Toisaalta se on elämää ja sille ei voi mitään. Pitää pystyä kohtaamaan ne pettymykset ja katsoa eteenpäin. Voin ihan rehellisesti sanoa, että jos en saa tuota työtä niin olen taas hetken hieman sormi suussa, että mitäköhän seuraavaksi.. Kyllä siitä sitten taas noustaan ja ehkä hetken aikalisä kaikesta olisi paikallaan.. Ehkä olisi hetken aika taas keskittyä vaan olemaan kotona, sillä tämäkin on aikamoinen työmaa.

Se mitä tämä päivä kuitenkin toi minulle on usko siihen, että minulla on vielä mahdollisuus päästä tekemään jonain päivänä sitä työtä mitä haluan. Minä en ole mikään toivoton tapaus, vaan todella minä voin vielä hieman hioa urani suuntaa. Noh, siis nuorihan minä olen ja koko elämä edessä, mutta johdatellakseni elämäni suuntaa on minun uravalintanikin tehtävä tietyllä tavalla. Pitää vaan muistaa uskoa niihin omiin unelmiin ja valintoihin.

Niinkuin sitä sanotaan: ” doubt kills more dreams than failure ever will”.

Farkut sweet sktbs/ Junkyard: TÄÄLTÄ, paita/ bubbleroom:  TÄÄLTÄ**

Kuvat: Piia Pajunen, Edit: me

Edellinen postaus: Hei äidit auttakaas vähäsen…

 Lisää ajatuksiani työnteosta löydät TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ