Viimeviikko tiivistettynä 394 sanaan.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa puolihenkevä postaus siitä miten ihanaa on olla kaksi- vuotiaan lapsen äiti. Eikä siitä pääse mihinkään, mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä ihanampaa kaikki vaan on. Ajoittain myös järkyttävää ja raskasta, mutta toisaalta minusta tuo kytevä uhma on välillä suorastaan koomista kun mini ei enää itsekään tiedä miksi huutaa vaakatasossa lattialla. Olen kuitenkin todella innoissani kaikesta uudesta mitä mini oppii ja saan välillä nauraa ihan kippurassa kaverin oivalluksille. Miten ihana voikaan olla pieni ihminen?

Meillä oli siis eilen Emilin 2-v bileet. Ja voi luoja miten kivat juhlat meillä olikaan. Ystäviä, niin minun kuin Emilin, kävi monia ja perhe saapui kruunaamaan päivän. Illalla sänkyyn kaatui väsyneet äiti ja poika, päivä oli ihana, mutta todella uuvuttava. Oli ilo nähdä kaikki ihmiset koolla yhdessä paikassa ja vaikka itsellä aika meni lähinnä hössöttäessä, oli ihana nähdä kaikkia.

Tänään ollaan sitten opeteltu ajamaan uudella pyörällä ja koitettu toipua eilisestä. Ihmeen hyvin tuo pikkuihminen hoksasi miten pyörä toimii vaikka ei ole ikinä ennen päässyt kunnolla tositoimiin.

Luonnollisesti pieneltä jännitykseltä ei vältytty, nimittäin olin jo perjantaina viittä vaille varma ettei juhlista tule mitään. E heräsi silmät muurautuneena umpeen, mikä tarkoitti kotipäivää ja lääkärireissua. Luultiin viime syksynä, että E:llä oli alkava silmätulehdus ja tämän myötä meille oli kirjoitettu silmätippoja, jotka olin ehtinyt hakea kotiinkin asti niitä avaamatta. Nyt tulehduksesta ei voinut erehtyä joten aloitin silmätippakuurin jo heti aamusta, sillä tiesin että tämä meidän lastenlääkäri aloittaisi ne jokatapauksessa. Pikkuhiljaa silmät näyttivät paremmilta ja koska antibiootti oli päällä, ei juhlia tarvinut perua. Toki olisin ymmärtänyt senkin jos kaikki eivät olisi tulleet, sillä eihän näistä tarttuvista koskaan tiedä…

Sitten voittekin arvata mitä olen viimeviikon puuhannut kun täällä blogissa on pidellyt hiljaista. Timo oli koko alkuviikon iltavuoroissa, joten minulla ei ollut minuuttiakaan ylimääräistä aikaa. Perjantai menikin sitten leipoessa ja eilen aivotoiminta sammui suurinpiirtein yhdeksältä. Välillä arjen vauhti huimaa päätä, tuntuu ettei aikaa jää kyllä mihinkään ekstraan. Vielä ensiviikko painetaan tukka putkella, sillä perjantaina aamusta lähden kolmen päivän urakalle lapsimessuille, sen jälkeen elämä vähän rauhoittuu.. Ainakin näillä näkymin.

Ehkä voisin startata ensiviikon hieman energisemmissäkin merkeissä, mutta tiedän että kyllä se viikko siitä taas käynnistyy. Suosittelen lämpimästi ottamaan seurantaan minun instagramin (emmakaisa_) , siellä olen huomattavan paljon aktiivisempi kuin mitä ehdin ikinä olemaan täällä blogin puolella tällä hetkellä. Koitan saada jokatapauksessa ensiviikolla pari postausta ulos, mutta katsotaan- en lupaa mitään. Jos jotain toiveita on niin niitä saa kyllä esittää, välillä pää hakkaa niin tyhjää näiden päivien päätteeksi.

 

Taas mennään rahan takii, ei rakkaudest lajiin vaan rahan takii…

Se taisi olla sisätautikirurginen harjoittelu kun ajattelin, että mitähän helvettiä minä teen tässä koulussa? Olin jotenkin aina ajatellut, että minun täytyy etsiä itselleni joku säädyllinen ammatti. Ajatuksissani oli yläasteella lähetä Sibeliuslukion modernin tanssin linjalle ja siitä lontooseen opiskelemaan tanssitieteiden maisteriksi. Elin tanssille, mutta en hetkeäkään koululle. Keskiarvoni oli lopulta niin huono ettei sillä olisi menty edes Haminan lukioon. Tsemppasin ja pääsin lukioon, en kylläkään Sibeliuslukioon, mutta Haminaan pääsin.

Eräänä kesänä minä sitten olin kesätöissä Haminassa eräässä hoivakodissa ja mietin, että tämähän voisi olla itseasiassa ihan kivaa hommaa- hoitaa ihmisiä. Sairaanhoitajan työ olisi järkevää, sellainen ”fiksu” tulevaisuuden ammatti. En päässyt huonon valmistautumiseni takia kouluun ensimmäisellä, enkä toisellakaan kertaa. Sitten luin pääsykokeisiin ja pääsin. En oikein ikinä ollut koulusta innoissani ja mietin, että kai tämä tästä joskus loppuu. Tein töitä koko koulu ajan hoivilla ja mietin, että kai sitä joku homma löytyy itselle.

Se oli kevättä 2012 kun menin a- klinikalle harjoitteluun. Olin varmaan ollut päivän harjoittelussa kun tajusin, että tämä on se työ mitä varten minä kouluun taisin lähteä. Tempperamenttini ja persoonani sopi työhön, olin superinnoissani mennessäni harjoitteluun ja päivät kuluivat kuin siivillä. Harjoittelu jätti minuun jäljen, maailmani oli hieman värikkäämpi kuin ennen ja tiesin mitä haluan isona tehdä.

Tiettyjen sosiaalisten odotusten vuoksi jätin kuitenkin menemättä syventävälle jaksolle a-klinikalle, kuten olisin halunnut. Vakituinen työ Kotihoidolla pelasti minut onneksi myös keskussairaalalta. Tykkäsin  tosi paljon olla Kotihoidolla, mutta mietin silloinkin jotain muuta. Vähän kuin olisin ollut huonossa parisuhteessa, siinä jaksoi ihan kivasti, mutta jalka oli jo oven välissä haistelemassa uusia tuulia.

Eteen tuli muutto Tampereelle, koitin etsiä päihdepuolen työpaikkoja, mutta kokemattomana työntekijänä ei mistään löytynyt mitään. Sain paikan eräästä hoivakodista vastaavana ja olin iloinen siitä- työ kun työ!Kaksi vuotta Koivupirtillä kasvatti luontoa, sain sellaista kokemusta jota en tule ikinä mistään muualta saamaan, en ikinä. Jäin parin vuoden päästä äitiyslomalle, jonka aikana sijaisuuteni päättyi- olin taas tyhjän päällä.  Äitiysloman jälkeisen tarinan voi melkein lukea blogistakin viime keväältä, se oli pitkä ja kivinen, mutta johti minut onnekseni oikealle tielle. Ja niin minä muutaman mutkan kautta teen tällä hetkellä työtä jota rakastan. Olen nyt kuukauden ollut uudessa duunissani ja saan tehdä töitä huipputiimissä, tehden sitä mitä kohti olen viimeiset viisi vuotta tehnyt töitä.

Minulta taannoin kysyttiin tsemppiä hieman tahmeaan koulutaipaleeseen sairaanhoitajaksi. Kysyjä mietti, että onko hänen kohtalonsa mennä sairaalaan joka ei tunnu hetkeäkään omalta? Oli helppo lohduttaa häntä, minä olisin varmaan todella ahdistunut somaattisella puolella. Sairaanhoitajan työ on niin paljon muutakin kuin somaattista SAIRAAN hoitoa, että sen pelossa ei kannata jättää hakematta kouluun. Toki tietty kiinnostus somatiikkaa kohtaan täytyy olla ja halu oppia ymmärtämään ihmistä kokonaisuutena, jotta tässä työssä pärjää. Ihmisien psyykkisiä ja fyysisiä osa- alueita kun ei voi täysin ikinä erottaa.

Sairaanhoito on niin moniulotteista, että en usko miten ikinä voisin tähän alaan kyllästyä. Itseään voi ja pitää kehittää, olenkin sanonut, että sinä päivänä kun luulen tietäväni kaiken, on minun aikani irtisanoutua. Intohimoa joka erikoisalalla pitää olla ollakseen hyvä hoitaja, mutta oman alan löytämiseen voi luonnolisestikin kulua aikaa. Jokaiselle löytyy aivan varmasti jotakin!